Epäonnenenkeli

 Viime viikolla tuli kylään kestoitutus. En oikeastaan tiedä itsekkään mistä se tuli. Laitoin herätyskellon kahdeksan aikaan illalla ja taivaallista yhdeksää tuntia näytti uniaikaa. Kävelin sänkyyn yhden aikaan yöllä. En ymmärrä yhtään, miten se yhdeksän tuntia tuntui niin lyhyeltä. Uhmaikäinenkin veti parastaan. Oikein vääntämällä väänsi joka asiasta. Ja tiedättekö kun se on vääntänyt tarpeeksi, pääsee muutama ruma sana. Lisäksi hän käytti tätä uutta taktiikkaansa: vinkuminen. Ai että, kun se oikein hivelee korvia, kun kuulee ensimmäisen tavun. Hivelee niin paljon, että uhkailen taas muutolla mummolaan. "No saispahan oikeeta ruokaa". Perkele. Palatakseni tuohon ihaniin yhdeksän tunnin yöuniin. Siinä sitä oli sitten aikaa miettiä yöunien verran rahaa tai oikeastaan rahattomuutta, elämää, arkea, itseäni. Olen tullut siihen tulokseen, että puolen yön jälkeen on paras aika tällaiselle tutkiskelulle. Asiat näyttää huomattavasti pahemmilta ja elämä paskemmalta kuin kymmenen tunnin...

 Kolme vuotta ja kaksi kuukautta siihen liki pitäen meni, mutta siinä se nyt on: TAKKI. Uusi kevättakki. Tämän ostamiseen käytin kyllä niin pitkän harkinta-ajan, että avioeron ottokin olisi varmasti nopeampaa. Meinasi se tämäkin jäädä ostamatta, kun painelin pin- koodia kassalla ja kone ilmoittaa hylättyä. Pieni punainen hetki ja toisella kädellä kaivaa puhelinta. En nyt ruvennut selittelemään, että en ymmärrä miksi se ei toimi. Yhteyksissähän se varmasti vika on, jos ei tilillä ole katetta. Työpaikan ja minun välillä siis, eivät maksa tarpeeksi palkkaa. Avaan verkkopankin, siirrän pennosia sinne tänne ja nöyränä kokeilen uudestaan. Hyväksytty.  Miten tähän päädyttiin? No mitenkä muuten kuin että ylivarojen minä olen elänyt. Joka paikassa saa nykyään itkeä: bensatankilla, kahvihyllyllä, juustotiskillä. Tekee mieli ottaa uhmaikäisestä mallia ja vetää itsensä lattialle ja huutaa: Mutta kun mä haluan halvempaa kahvia!  Lapsille piti siis lähteä ostamaan hiukan prameampaa pri...

 En edes tiedä, miten aloittaisin koostamaan tätä viikkoa. Huhhahhei, ja rommia pullo, ois tehnyt kyllä terää. Kun vajosin sinne kellariin, mustan aukon kautta valuin johonkin toiseen todellisuuteen, missä lapset oli hirviöitä, eikä rommista tietoakaan. Viikon kauppareissusta se lähti. Otin mukaan uhkarohkeana taas molemmat lapset. MIKSI? Ei voi tietää, jotenkin on aina se toivoton odotus, että nyt sujuu. Uhmaikäinen valitsee pikkukärrit ja siinä vaiheessa jo toinen otsasuonista katkesi. Siis minkä takia kauppoihin on ylipäätään hankittu noita. Kiiltokuva kauniista ihmislapsesta, joka rauhallisesti työntää kärrejä pitkin hyllykäytäviä ja kerää siihen tavaraa, joka KUULUU siihen ostoslistaan. Todellisuus näyttää samalta kuin antaisit känniselle mopon. Lapsi jysäyttää ensimmäiseen hyllyn reunaan. Ei kuulunut kilinää lattialle, jatketaan. Hän haluaa pyöräyttää leluosastolle ja sanoin, anna mennä vain. Jos oisin kaksi sekuntia pidempään miettinyt vastausta, olisi ehkä säästytty tältäki...

 Äitienpäivä tuli tänä vuonna jotenkin varkain, kun en kerinnyt masentelemaan edes koko päivää. No tuli se sitten viikon myöhässä ja homma lähti kunnolla käyntiin. Siinä käytiin koko äitiyden epäonnistumiset ja virheet ja oikein vielä kaivettiin, vaikka kaivettavaa ei edes enää ollut. Pistin kunnon itsesääli- vaihteen päälle ja annoin palaa.  Ensin kävin läpi ensimmäisen eroni ja sen, että lapsi nyt joutui elämään ilman oikeaa isäänsä. Sillähän ei ole mitään väliä, onko se edes hyvä isä tai, kun minähän tämän oon lapselleni tehnyt. Ja oikein pyörittelin eron jälkeisen masennuksen ja huonon äitiyden päässäni. Siirryin vaiheeseen kasvatus. En ole tehnyt lasten kanssa sitä enkä tätä ja vielä vähemmän tuota. Kumpaakaan en ole opettanut saksilla leikkaamaan ja aina tulee neuvolassa sanomista. Mutta askarrella pitää, että oisi hyvä äiti. Lapsi on pessyt hampaansa jo kolme päivää ilman omaa hammastahnaansa. Se jos mikä on jo itkun paikka. Kuinka sitä voikaan olla niin aikaasaamaton. ...

 Kun vauva kasvaa ja alkaa kehittyä, sillä on valtava kiire lähteä liikkeelle. Vaikka hän ei osaisi, hän tekee sen silti. Ryömien, kontaten, pyllyään vetäen. Vaikkei osaisi edes seisoa, on mätkähdettävä kerta toisensa jälkeen takaraivolleen. Sitten alkaa kaikkien odotukset, milloin se kävelee. Jos ei ole se koko suvun ylpeys, joka jo 9 kk otti askeleet.  Sitä kiirehditään, entäs jos ei opikaan. Kun se lapsi sitten liikkuu, ruvetaan odottamaan puhetta. Sitten ärrää. Mietitään, milloin voi ottaa apupyörät pois. Odotetaan sen ensimmäisen hampaan tippumista. Joskus on jopa niin kiire, että irrottamiseen käytetään apuvälineitä. Lapsi menee kouluun. On kiire löytää ystävät. Luokat vaihtuu ja lapsi kasvaa. Koulusta on tullut arkea ja hänellä on kauhea kiire kesälomalle ja elokuussa kiire takaisin kouluun. Hänestä tulee aikuinen. On kiire saada ammatti, hyvä työpaikka, sopivasti palkkaa. Löytää rakkaus, perustaa perhe, löytää asunto, autokin. On kiire saada remppa valmiiksi, pihahomma...

 Lapsena halusin sellaisen jäätelöannoksen. Annoksen, missä olisi niitä pieniä sateenvarjoja ja niitä jonnijoutavia tikkuja. Kastiketta ja monta erilaista jäätelöpalloa.  Aikuisena olin päättänyt, että nyt minä sen ostan. Todellisuudessa olen katsonut, kun lapseni syö sitä. Kymmeniä kertoja. Ehkä sitten joskus, mietin. Sitä kun aina ajattelee, että se on paljon tärkeämpää sille lapselle. Kun on paljon muutakin rahanmenoa. Kun en minä sitä oikeastaan tarvitse. Mutta tarvitseeko aina tarvita? Kulutan mielestäni hyvin vähän. Ostan vain tarpeeseen ja sittenkin kyseenalaistan, tarvitsenko oikeasti. Isot ostokset mietin tosi tarkkaan, pyörittelen niitä monta kuukautta. Lapset kulkevat pääasiassa käytetyissä vaatteissa ja auto vuodelta nakki. Koska ei ole tarvetta hienompaa, eikä olisi varaakaan. Mutta jostain se  katkeruus aina löytyy. Kaverin hienosta talosta tai ystävän uudesta autosta. Minulla ei olisi ikinä varaa noihin. Enkä edes tarvitse niitä. Samalta se uusi talokin näy...

 Se on se aika keväästä. Hirveällä kiireellä pitää saada kesärenkaat alle. Ikkunasta katsotaan, että naapuri vaihtaa jo, nyt jos lähden, kerkiän ehkä ennen kuin hän. Siinä sitä tunkataan ja veivataan, potkitaan rengasta. Jotkut vaihtaa renkaat pyörimissuunta väärinpäin. Mikäs siinä jos haluaa ajella koko kesän pakilla. Sitten tulee vappu ja kymmenen senttiä lunta. Ja siinä sitä veivataan jälleen, kun oli meno sinne kissankumminkaimantädin luo.  Sitä on kyllä ihan kauhean vaikea ymmärtää,  miksi ne pitää vaihtaa kaksi kertaa joka kevät. Vai liekkö se ensimmäinen harjoitus, jotta sitten toisella osuisi se pyörimissuuntakin kohdilleen ja voisi ajella etuperinkin. Mutta suomalaisethan on kyllä tunnetusti kovia harjoittelemaan vähän joka asiaa. Jonottaminen, se on yksi suosikki. Mennään säntillisesti puoli tuntia etuajassa, että pääsee jonottomaan. Kolaamistakin harjoitellaan koko talvi, että vappuna sitten osataan. Koulussa harjoitellaan kokeisiin, hampaat irvessä kotona luet...