Onko itsensä palkitseminen rikos?

 Lapsena halusin sellaisen jäätelöannoksen. Annoksen, missä olisi niitä pieniä sateenvarjoja ja niitä jonnijoutavia tikkuja. Kastiketta ja monta erilaista jäätelöpalloa. 

Aikuisena olin päättänyt, että nyt minä sen ostan. Todellisuudessa olen katsonut, kun lapseni syö sitä. Kymmeniä kertoja. Ehkä sitten joskus, mietin. Sitä kun aina ajattelee, että se on paljon tärkeämpää sille lapselle. Kun on paljon muutakin rahanmenoa. Kun en minä sitä oikeastaan tarvitse.

Mutta tarvitseeko aina tarvita? Kulutan mielestäni hyvin vähän. Ostan vain tarpeeseen ja sittenkin kyseenalaistan, tarvitsenko oikeasti. Isot ostokset mietin tosi tarkkaan, pyörittelen niitä monta kuukautta. Lapset kulkevat pääasiassa käytetyissä vaatteissa ja auto vuodelta nakki. Koska ei ole tarvetta hienompaa, eikä olisi varaakaan.

Mutta jostain se  katkeruus aina löytyy. Kaverin hienosta talosta tai ystävän uudesta autosta. Minulla ei olisi ikinä varaa noihin. Enkä edes tarvitse niitä. Samalta se uusi talokin näyttäisi, kun sen vuoraa kuraisilla tassunjäljillä. Tai auto, kun lapsi tiputtaa jäätelön penkille ja hieroo sitä vähän perään. Mutta kaivertaa silti, vaikka eihän se ole minulta todellakaan pois. 

Tämä on jo kolmas kevät ilman sitä siistimpää  välikausitakkia. Koska enhän minä tarvitse. Vaikka tarvitsen. Mutta miksi sen jättää ostamatta. Miksi se on niin vaikea ajatella itseään ennen kuin muita? Miksi sitä ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää? Miksi sitä arvottaa itsensä viimeisenä?

Se tekee näkymättömäksi. Kun kuluttaa samat vaatteet alusta loppuun. Kulkee kuusi vuotta samoissa kengissä. Auto ei vaihdu, ennen kuin se hajoaa. Parturissa käydään ehkä kerran vuodessa. Koska ei tarvitse. Ei ole koskaan mitään uutta, mistä iloita ja vaikka esitellä työkaverille. 

Mutta olisiko sekään tarpeellista? Minulla ei ole koskaan ollut oikeastaan varaa kasvattaa materiaa, eikä oikeastaan haluakaan. Hän, joka saa ilon satasen henkka ja maukka- paketista, ei tuo minulle samanlaista tunnetta. Olen joutunut, tai oikeastaan saanut löytää ne elämänilot ihan muusta kuin ostamisesta. Niistä ihmisistä, lapsista, perheestä, uusista kokemuksista ja hetkistä ystävien kanssa. Koska mitä väliä on olla hienot vaatteet, jos ei ole ketään, joka niitä kadehtii. 

Ainahan voi tilata uuden vaatepaketin. Ja olla iloinen sen hetken. Vaihtaa auto. Ja tulla onnelliseksi, toviksi. Jatkaa sitä, koska ei oikeastaan tiedä, mistä muusta sen onnen oikein löytäisi. Ja näyttää samalla muille oman elämän olevan niin priimaa, vaikka sen taustalla on ihan tavallinen ihminen. Ihminen, joka on ehkä hiukan hukassa. Tai onhan toki mahdollista, että  hänellä on vain varaa.

Mutta onko se rikos palkita itsensä joskus? Ehkä minun pitäisi ottaa mallia hiukan siitä toisesta ääripäästä, jotta tajuaisin, ettei siinä ole mitään väärää. Ja vaikken tarvitse, tarvitsen silti. 

Ostan korvikset. Niitä minulla ei ole ollut kymmeneen vuoteen. Kaikista hävisi kannat ja ajattelin, että en tarvitse, turhaa rahanmenoa. Niin minä ajattelin ja käännyin kotiin. Ja miksi ei, kierros takaisin, olen tämän ansainnut. Teini sanoi, että onpa hienot, toinen kehui kauniiksi. Niitä korviksia, ei minua. Tuli hyvä mieli. Syyllisyys iski heti, kun käteen annettiin lasku autonhuollosta. Oisi niillekin rahoille ollut parempaa käyttöä. 

Mutta jos kymmeneen vuoteen 10 euroa korviksiin? Onko se oikeasti kaiken sen syyllisyyden arvoista. Ehkä minä olen vielä joku päivä niin hurja, että ostan sen takinkin. Kuhan ensin pääsen yli noista korviksista. Pelkkä kymppi, mutta kymppihän riittää tekemään siitä rikoksen.