500:n metrin suora

 En edes tiedä, miten aloittaisin koostamaan tätä viikkoa. Huhhahhei, ja rommia pullo, ois tehnyt kyllä terää. Kun vajosin sinne kellariin, mustan aukon kautta valuin johonkin toiseen todellisuuteen, missä lapset oli hirviöitä, eikä rommista tietoakaan.

Viikon kauppareissusta se lähti. Otin mukaan uhkarohkeana taas molemmat lapset. MIKSI? Ei voi tietää, jotenkin on aina se toivoton odotus, että nyt sujuu. Uhmaikäinen valitsee pikkukärrit ja siinä vaiheessa jo toinen otsasuonista katkesi. Siis minkä takia kauppoihin on ylipäätään hankittu noita. Kiiltokuva kauniista ihmislapsesta, joka rauhallisesti työntää kärrejä pitkin hyllykäytäviä ja kerää siihen tavaraa, joka KUULUU siihen ostoslistaan. Todellisuus näyttää samalta kuin antaisit känniselle mopon.

Lapsi jysäyttää ensimmäiseen hyllyn reunaan. Ei kuulunut kilinää lattialle, jatketaan. Hän haluaa pyöräyttää leluosastolle ja sanoin, anna mennä vain. Jos oisin kaksi sekuntia pidempään miettinyt vastausta, olisi ehkä säästytty tältäkin katastrofilta. Itsekkäästi arvelin, että saan kerätä rauhassa tavarat kärriin.

Sainkin, kunnes hän juoksee sieltä takaisin ja aloittaa väsytystaistelun. " Mulla ei oo koskaan ollut tuommosta". Eipä tietenkään, mutta eipä ole kuule nytkään. Lapsen silmä alkaa nykiä ja minun toinen suoni puhjeta. Katselemme toisiamme kuin lännen sankarit suoralla, kumpi vetää itkukortin ensiksi. Lapsi ja hyvin näyttävästi. Siinä se pitkin kaupan lattiaa valutti kyyneleitä ja puhui äänellä, jota en halunnut kuulla.

Kävelin eteenpäin ja mietin, jospa vain jättäisin sen sinne vetämään esityksen loppuun ja hakisin vasta esiripun laskeuduttua. Katsojat kuitenkin huokaili siihen malliin, että pakko oli palata paikalle. Vuosien harjoittelun myötä ääniaalloistani löytyy tämä: kun kaikki katsovat, mutta et voi huutaa- ääni. Kumarruin lapsen viereen ja totesin: syöt vaikka kengänpohjaa, jos ei saada tätä kauppareissua kunnialla kassalle.

Hän jysäytti kolme kertaa vielä hyllyn reunaan ennen kassaa, mutta selvittiin.

Luulin jo yhden raivareiden riittäneen tälle viikolle, mutta ei. Se on aina yhtä noloa, kun olet perheen kanssa ihanalla pyörälenkillä ja yksi pahoittaa mielensä ja huutaa, että koko kylä kuulee. Siinä sitten taistelet jätätkö sen lapsen sinne, onko se lastensuojeluilmoituksen arvoista vai huudatko takaisin, että varmasti kaikki tietää sinun huutaneen. 500 metrin suora tuntui muuten ikuisuudelta. Katsoin lasta ja ei kyllä yhtään rakkaushippua lennellyt vastaan. Ei niin ainuttakaan. Mietin vain, että melkoisen pirullinen olento se on minunkin vaginasta tullut ulos.

Menen eteenpäin ja nyt se huutaa äitiä ihan kuin hylkäisin sen. Kävi kyllä sekin mielessä, ihan vain lentävänä ajatuksena, mutta kaikki vastaantulijat olivat tuttuja, varmasti olisivat palauttaneet takaisin. 

Ollaan jo melkein kotona, jolloin lapseni alkaa pikkuhiljaa luovuttaa ja haluaa syliin. Nyt ei kyllä mitenkään mahdu. Sinä, sinun pyörä ja jollain pitäisi vielä omakin pyörä polkea. No nyt se kylä raikaa, ettei se lapsi oo varmasti kertaakaan sylissä istunut, kun niin kovasti sitä huutaa. Kyllä on, kerran kun oli kipeänä, eikä jaksanut vastustella.

Päästiin elävänä kaikki kotiin, mutta lapselleni kyllä vannoin, että jos ei nyt tuo käytös parane, niin ei kolmeen vuoteen asiaa näiden seinien ulkopuolella. Mutta sehän on vain vaihe, tuo uhmaikä.  Mutta keskimäärin, montako kymmentä vuotta se kestää?