Muutan mummolaan!

 Äitienpäivä tuli tänä vuonna jotenkin varkain, kun en kerinnyt masentelemaan edes koko päivää. No tuli se sitten viikon myöhässä ja homma lähti kunnolla käyntiin.

Siinä käytiin koko äitiyden epäonnistumiset ja virheet ja oikein vielä kaivettiin, vaikka kaivettavaa ei edes enää ollut. Pistin kunnon itsesääli- vaihteen päälle ja annoin palaa. 

Ensin kävin läpi ensimmäisen eroni ja sen, että lapsi nyt joutui elämään ilman oikeaa isäänsä. Sillähän ei ole mitään väliä, onko se edes hyvä isä tai, kun minähän tämän oon lapselleni tehnyt. Ja oikein pyörittelin eron jälkeisen masennuksen ja huonon äitiyden päässäni.

Siirryin vaiheeseen kasvatus. En ole tehnyt lasten kanssa sitä enkä tätä ja vielä vähemmän tuota. Kumpaakaan en ole opettanut saksilla leikkaamaan ja aina tulee neuvolassa sanomista. Mutta askarrella pitää, että oisi hyvä äiti.

Lapsi on pessyt hampaansa jo kolme päivää ilman omaa hammastahnaansa. Se jos mikä on jo itkun paikka. Kuinka sitä voikaan olla niin aikaasaamaton. Nyt ne hampaat tippuu suusta ja ketäpä muutakaan siitä syyttäisi kuin minua.

Teinillä on jatkuvasti rästissä joku kouluhomma ja joka kerta menee viime tippaan. Minä huudan, hän huutaa ja esitelmä on siinä sivussa valmis. Mutta kyllä, oisihan se pitänyt teinille valmiiksi tehdä.

Haluan uuden pyörän- lause kuuluu pöydän toiselta puolelta. Kerron tästä työkaverille. Hän toteaa vain kuinka tärkeää lapsen liikunta on ja vanhemman täytyy tukea tätä. No ehdottomasti teini maksaa sen pyörän itse. Ja minähän se paska olen, kun ei ole rahaa uuteen pyörään. Ja vaikka olisi, en silti sitä ostaisi.

Teinin ruutuaika. Hän se voisi päivätolkulla maata ja katsoa videoita ja katsoa videoita ja maata. Olen uhkaillut, kiristänyt, lahjonut. Kahdeksi viikkoa kun ottaa kaikki vehkeet pois, katsoo se vain joka päiväisen viiden tunnin simpson-maratonin telkkarista. On huudettu, on puhuttu. On rankaistu, on kokeiltu olla välinpitämätön, kannustettu. Hyvä äitihän ei olisi edes päätynyt tähän tilanteeseen.

Rankuttaminen. Haluan sitä, haluan tätä, haluan tuota. Anna jogurttia repeatillä,  ettei lapsi edes vetäise henkeä välissä. Pakko juosta siinä vaiheessa, kun naama sinertää. Ei sitä paitaa, ei noita housuja. Huudan haarusväliin. Ei niitä sukkia ja silloin pimahtaa. Eikö oo sama, mitkä kankaanpalat sinulla on missäkin, kunhan ne vain on? Olen käsittänyt, että huutaminenhan ei ole hyvien äitien juttu.

Kiroilen itselle, miehelle. Kiroilen lapsille ja koirille. Mutta hyvän äidin lasten valikoimaan tuskin kuuluu: kusiko se koira siihen?

Lapsista siirryn sujuvasti itseeni. En ole koskaan näyttänyt äiti- ihmiseltä. Tai panostanut ulkonäköön muutenkaan. Jos saisin valita, kulkisin yöpuvussa kaikkialle. Kesällä on parasta, kun voi kulkea päivät yömekossa. Jos nyt kuvittelette sellaista silkkistä seksikästä mekkoa, huti meni, että heilahti. Ihan tokmannin kympin mummoyökkäri vaan. Jokuhan saattaisi näyttää lapsilleen hyvää esimerkkiä, kuinka pukeudutaan siististi.

En jaksa välittää onko lattialle 16 vai kaksi kiloa leluja. Väistelen ja ennakoin, missä saattaisi olla lego. Tiskivuori valuaa joskus lattialle saakka, pyykit tulee vastaan eteisessä. Ei ole minulle niin merkityksellistä. Mutta kyllä hyvä äiti siivoaisi.

On hetkiä, jolloin en edes tykkää lapsistani. He ovat vain vaativia kitisijöitä, jotka pyytävät lisää ja lisää. He eivät anna kirjoittaa blogia rauhassa, syödä tai käydä vessassa. Ja vinkuvat koko ajan jotain. Missä se paita on, haluan välipalaa, ei oo mitään ruokaa, anna rahaa. Hyvän äitihän ei vain sanoisi tätä ääneen.

Kävin tämän 11 vaiheen- ohjelman läpi noin viidessä päivässä. Tiukkaa teki, mutta onpahan sekin hoidettu alta pois tältä vuodelta. Tärkeintähän on kuitenkin pitää huolta itsestään.

Kerran lapseni sanoi muuttavansa mummolaan. Aukaisin oven ja ojensin repun. Ei se perkele lähtenyt.