Epäonnenenkeli

 Taistelin viime viikolla tasan viisi aamua uhmaikäisen kanssa. Ei minusta huono ollenkaan. Ja varsinkin yksin, kun ei ole ketään kelle huutaa: Voisit sinäkin jotain tehdä! No siinä aamulla kuuntelet lapsen laulua pöntöllä, eikä loppua näy. Aloittaa piru aina alusta, kun yrittää seuraavaa lähtörutiinia. Jossain välissä palaa hermo ja hän huomauttaa hyvin korkealta, etten ymmärrä hänen lauluaan. Eikä hän kuinka lähellä otsasuonen räjähtäminen on. Hymyilen kuitenkin vielä. Minä todella yritän. Toisena aamuna hän selvästi vaihtoi taktiikkaa ja käytti haukkumasanoja, kuten pahvipää. Olin otettu. Melko laadukas sanavarasto hänelle on kehittynyt. Kolmantena aamuna käyttöön otettiin isä- kortti. Kun isän luona ja kun siellä. Olet nyt valitettavasti täällä äidin luona ja tämä pahvipää on komennossa. Neljäs aamu näyttikin liian hyvältä. Lapsi oli ihmeellisen positiivisella tuulella. Odottelin räjähdystä, mutta turhaan. Vartti aikataulusta edellä, laitanpa auton käyntiin valmiiksi.  Se oli virhe

 Siinä sinä olit. Pidit kädestä ja tuntui hyvältä. En läimäissyt kättäsi pois ötökkänä, niin kuin silloin joskus. Annoin sen olla, annoin itseni rakastua sinuun uudelleen. Heräsin ja ensimmäisen kerran kuukausiin ikävöin sinua. Fyysisesti ja henkisesti.  Nousin ylös ja mietin eroamme. Kahvin valuessa pannuun, valutin suhteemme aivojeni läpi. Kun asuimme vielä yhdessä olosuhteiden pakosta, pyöritin joka ikisen vaihtoehdon päässäni. Annoin ajatuksen käydä kysymyksestä miksi- mitä- miten omaan kusipäisyyteeni. Annoin itselleni luvan vatvoa ja vispata. Sinä päivänä kun lähdit, tuntui, että olin valmis.  Erotessa lupasin itselleni, että kantaisin lapset tästä asiasta yli, sitten olisi minun aikani surra. Kerroin läheisilleni ja painotin erityisesti lasten takia, ettei aiheella mässäiltäisi. Vastasin uhmaikäiselle kysymykseen erosta lapsentasoisesti, että äiti ja isä ei osannut puhua. Eikä pyytää anteeksi. Paljon se ei totuudesta poikennut. "Kyllä ois kannattanut äiti. Nyt mun sydän on

 Yleensä aamukahden aikaan tulee huippuideoita kasvattaa tätä blogia. En tiedä, mistä näitä syntyy: jatkuvasta rahapulasta vai kunnianhimosta. Kauheen huonoja hommia molemmat. No joka tapauksessa, sain joululahjaksi kirjan: Bloggaajan käsikirja . Olen työkavereille sanonut, että kuhan se on luettu, jätän päivätyöt ja minusta tulee kuuluisa ja rikas bloggari. Vihjailivat, ettei ehkä nyt ihan vielä kannattaisi. Luulen, että ajattelivat vain itseään, koska töissä on niin kiire. Eivät pärjäisi kuitenkaan ilman minua. No kirja on nyt puolivälissä ja ilmeisesti pitäisi ruveta jotain tekemäänkin, jos meinasi saada sen kartanon ja audin. Siinä kyllä hiukan vihjailtiin, että blogi on maraton. Ei kyllä se on kaikki tai ei mitään ja itku lyhyestä ilosta, kun mikään ei taas onnistunutkaan. Kärsivällisyys on vain pahe, josta saa pahan mielen. No koska kantapäät ei ole vielä tarpeeksi verillä tähän ikään mennessä, arvelin aloittaa siitä helpoimmasta hommasta: domainin osto. Sehän ei ollut kuin maksa

 Krapula, mikä ihana tekosyy olla tekemättä yhtään mitään. Miten tähän päädyttiin? Lapsivapaa ja huikee päivä ystävien kanssa. Ja koska joku sai kuningasidean, (saattoi olla tämän blogin kirjoittaja), jatkaa iltaa viinipullon seurassa. Aamulla heräsin koirien keskeltä sohvalta. Päätä hiukan jomotteli ja pieni horkka. Viimeinen viinilasi taisi olla liikaa. Tai se paukku. Ensimmäisissä ei kyllä mitään vikaa ollut. Horkka johtuikin vain kylmästä mökistä. Nousin varovasti ylös. Pää pysyy paikalleen, mutta kroppa vetää itsensä köyryyn. Ehkä vähän vettä ja kyllä se siitä. Ei se siitä. Pari tuntia unta ja sit lapset hakemaan. Siinä vahvasti kolkuteltiin Vuoden Äiti- titteliä. Silmät punaisena, selkä kyyryssä hyvin varovasti tepastelin lapsia vastaan. Kotiin, 50 kilometrin hiihto ja lapset, jotka selostaa sitä viikonlopun tapahtumilla. "Äiti, ei kai sulla vaan ole krapula?" Teini kysyi. Vastasin viattomasti: - Kuinka niin? " No aina kun sulla on krapula, sinä istut sohvan nurkas

"Mitä huominen ottaa antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa". Mutta kannanpa kuitenkin. Oli se kyse koulurepusta, ruuasta tai rahasta. Kulutan aikaa miettimällä, mitä huomenna ruuaksi, onko tarpeeksi sitä ja tätä. Onko hoitorepussa kaikki. Onko ulkovaatteet naulakossa aamulle valmiina vai piilotettu pitkin olohuonetta. Onko tarpeeksi bensaa, jos ei, se on taas elämäni jännittävin matka töihin. Sähkölaskun eräpäivä, koiranruuat, sähkäposti, wilma, arviointilomake, puhtaat työvaatteet ja mitä evääksi. Lähdetäänkö aamulla rattoisasti riidellen? Muistinko se tuon, ne ja nämä? Loputon lista jo valmiiksi murehdittavaksi. Se huominen tuntuu olevan niin tärkeä päivä, että oikeastaan päivä Tänään jää kokonaan elämättä. Tyhjiä lupauksia itselle ja lapsille. Lukematon määrä pettymyksiä, kun kaikki ei mennytkään huomenna paremmin. Mutta silti se on pääpäivä. Se huominen. Se syrjäyttää tämän päivän. Se tekee siitä merkityksettömän. Koska aina on huominen. Jolloin suoritetaan hiukan enemmä

 Päätin aloittaa seinien putsaamisen. Mietit varmasti, mitä hel...lo kittyä sitä vaivaa. Taustalla voi olla pientä eroahdistusta lapsesta, joka on isällään. Tai ihan vain ahdistusta, levottomuutta, stressiä tai voi se olla muutakin. Nostan käden virheen merkiksi heti alkuun. Mutta jospa nysväisi vasta huomenna? Koska miksipä sitä ei taas siirtäisi. Ja huijaisi itseään, koska eihän sitä kukaan aloita huomenna. Se jää kokonaan tekemättä. Eiku. No, huomenna sitten 🫣 Mutta on se muuten tärkeä päivä tuo huominen. Lupaat lapsille pelata silloin. Oikeastihan se on kaksi viikkoa. Huomenna ostetaan se. Odotetaan, kun se unohtuu lapselta ja jätetään ostamatta. Mennään leikkipuistoon. Ensi kesän keskiviikkona. Näitähän riittää. Jos tekisi listan näistä heti huomenna tehtävistä jutuista, niin voisi olla, että Taru sormusten herrasta- kirja olisi nopeammin luettu. Mutta on se tärkeä päivä. Silloin tapahtuu niin paljon kaikkea. Vaikka ei tapahdu, koska aina on uusi huominen luistaa lupauksista. Nys

Tässä kun on tehnyt tätä elämänmuutosta, on vaikea välttyä mustilta pilviltä. Välillä tuntuu, että tuuli tuivertaa vain aivojen läpi ja seuraava tornado onkin jo selän takana. Joskus pistää vihaksi. Joskus ärsyttää niin, ettei meinaa pysyä housuissaan. Joskus tekee mieli nauraa ja miettiä, että miksi. Kun ei ole näköjään vaihtoehtoa erota sovussa. Ihmiset puhuvat, etsivät syitä, miksi näin kävi. Kuvaa väritetään ja sitten levitetään kuin aamun lehteä. Oikein soitellaan pitkin kyliä, lauletaan viereiseen pöytään ja lopulta se sopuisa ero onkin ollut vuosisadan verilöyly.  Koska eihän nyt ole sellaista vaihtoehtoa, että kaksi aikuista ihmistä voisi keskenään sopia asiat. Ihan puhumalla, ihan kahdestaan. Ilman vaatteiden heittämistä ikkunasta tai lukkojen vaihtoa.  Ei ole, udellaan, etsitään väkisinkin jotain. Lapioidaan paskan alta paskaa, vaikkei siellä ole mitään.  Tehdään johtopäätöksiä. Kuten tästä päivityksestä: Kukkia tärkeältä ihmiseltä ❤ Kauniita olivat nimittäin. Mutta yllättävä