Aistit heräämään

 Mikähän saa ihmisen heräämään keskellä yötä? Sen tuoksu on niin vahva. Sitä on erinäköistä ja -kokoista. Se saa erilaiset tunteet heräämään. 

Se on koiranpaska.

Kun neljän aikaan yöllä herään siihen tuoksuun, ajattelen, että voi kakka ja käännän kylkeä. Nukun vielä vähän aikaa, sillä siellähän se lattialla jo on.

 Mutta ei kyllä pysty. On noustava, niin kutsuva on se haju. Kävellessäni katkaisijalle mietin, minkähänlainen vahinko se on sattunut. Toivon pikkukikkaretta, eteisessä, yhdessä pienessä siistissä kasassa.

 Kun näen vanan tulleen keittiöstä eteiseen, kadun laittaneeni valon. Kävelen olohuoneeseen, toinen silmä kiinni aukaisen valot. Kurkistan varovasti. Jes, sohvat ovat säästyneet. Täällä näyttää ihan hyvältä, kunnes silmäni pysähtyvät vanaan seinällä. Ei minun fysiikan lait kyllä kerro, miten noin korkealle voi paskaa saada.

No, ei auta, moppi käteen ja siivoamaan. Tunti siinä meni ja kädet tuntuu edelleen olevan siinä itsessään, vaikka pesin ne ainakin kolmetoista kertaa. Käytän fiksuna vielä koirat ulkona lisävahinkojen välttämiseksi. Mutta se tuoksu ei kyllä lähde pesemälläkään. Sitä rupeaa miettimään, että oisko ne sittenkin tähdännyt miehen kenkään, kun sen verran läheltä oli menny. Ja oisko pitänyt tarkastaa verhon taukset, jos onkin tullut ujokakka.

On ne joskus olleet niinkin ovelia, että tehneet yllärin johonkin huoneeseen ilman, että kukaan on huomannut. Pidän tätä saavutuksena ja äärimmäisenä edistyksenä, jos pystyy tekemään noinkin hajuttoman läjän jonnekin. Kerran tosin heräsin ja poljin suoraan paskaan. Ei jäänyt huomaamatta. Turskahtiko varpaiden välistä,kuului sängyn toiselta laidalta. Silloin oli parisuhde koetuksella.

No yksi päivä polkaisin pihalla miinaan. Siihen se kengänpohjaan jumahti niin vaivattomasti. Suihkun alla sitä liottelin siinä toivossa, että lähtisi. Mutta ei se koskaan lähde. Olenkin miettinyt, että siitä sais oivan tiivistysaineen. Ei muuten lähde, eikä kulu ja aina löytyy lisää. 

Kun olin siinä vesilaskua kasvattanut kolmenkympin verran, mietin kenenkähän hammasharjalla nuo pohjat hankaisi tänään. Omallaan ei viiti, kun saattaa hiukan yököttää pestä seuraavan kerran hampaita. 

Mutta on se ihmeellisen tunteita herättävä asia. Kyllä siinä aina kiukusta, itkuun ja siitä kautta sulavasti epätoivoiseen nauruun hyppii. Olen miettinyt, että koirattomana jäisi nämäkin tunteet kokematta. Harmillistahan se olisi, hyvin harmillista.



Kommentit