Kannattaako se ei?

 Sitä sanotaan, että pienillä lapsilla pienet ongelmat, isoilla lapsilla isot. Ja vatut! Kyllä, kun katsot tuota uhmaikäistä kakaraa, jonka kanssa saat väännön ensin siitä, ettei oteta mehua vaan vettä. Ensin hän huutaa naama punaisena, roikkuen lahkeessa, toistaen pakonomaisesti: mehua. Kun olen vastannut 32 kertaa ei erilaisilla äänenpainoilla, lapsi lopulta suostuu ottamaan vettä. Kävelen keittiöön, otan kaapista mukin, avaan vesihanan... Lattialta alkaa kuulua itkunsekainen vinkuminen, että haluaa sen juomapulloon. Tekisi mieli tarjota koiran vesikuppia tai vaikka sankoa. Mutta ei, minä sanon ei, uhmatakseni kaikkia universumin lakeja. 

Hymyillen, silmät (aika varmasti) ilosta kostuen hän vastaanotti tämän päätöksen.. tunnin kuluttua. Kylläpä se ein sanominen kannattaa. Siinä ajassa sai kokea kaikenlaisia ihania tunteita, kuten raivoa, kiukkua, itkua ja pettymystä. Siinäpä sitä lapsi oppi, kuinka aina ei saa mitä haluaa ja minä opin, että seuraavan kerran kun lapseni pyytää vettä, lähden tunniksi paikalliseen pubiin.

Ja kaikki kasvatusvinkit, joita olen saanut, ovat sisältäneet samaa: lapselle pitää osata sanoa ei, muuten niistä tulee mulkeroita, jotka saa aina mitä ne haluaa. Ja kyllähän pienellä on pienet toiveet ja isolla...ja taas sitä mennään. Mutta olisko se niin väärin antaa sitä mehua, ettei tarvitsisi kuunnella raivoamista. Tai antaa se juomapullo. Tai antaa lähteä alushousuissa hoitoon, kun haluaa jotkut MUUT HOUSUT (sitten kun tiedätte, miltä ne muut housut näyttää, kertokaa minullekin).

Juu, ja sehän on vaan tuo ikä. Ikä ja ikä. Pienempi vinkuu vedestä ja isompi uudesta kännykästä. Arvatkaa kumman toive toteutuu? Ei se kyllä muutu, vingutaan joka tapauksessa. Vähän eri tavalla, vähän eri äänensävyllä. Mutta vingutaan kuitenkin.

Ja siihen päälle puoliso toteaa, että sellaistahan se on. Samalla sekunnilla tekisi mieli hivauttaa häntä ja todeta vain; se on tää ikä.