Epäonnen epäonni

 Tässä on reilu vuosi mietitty reissua. Ihan ulkomaille. Ihan ilman lapsia. Ihan vain aikuisten lomalle. Laatureissua siskojen kanssa. Tiesittekö muuten kuinka vaikaa on sovitella kaikkien menot ja saada sinne litistettyä muutama päivä yhteistä aikaa. Koska enhän minä ole koko aikuisikänä ollut niin kauaa lapsista erossa. 

Kohde päätettiin, päivämäärät lyötiin lukkoon. Jännitti. Ja olin todella innoissani. Pelottikin, miten pärjäisin ilman lapsia. Mutta tämä reissu olisi tällä kertaa vain minua itseäni varten. Koska miksipäs ei.

En tiedä miksi edes yllätyin, kun homma alkoi kaatua. Ei tunnu oikealta lähteä itse lomalla, kun toiset taistelevat maastaan. Ja uskaltaisiko sitä edes. Ja vaikka valitsisit kohteen aivan toiselta puolelta Eurooppaa, vaikutukset näkyvät myös sinne.

Ja onko tässä kohta edes vara matkustella taikka elää normaalia elämää. Bensatankilla tippui kyynel. Tätä tahtia jos hinnat nousee, on iskettävä peruna routaiseen maahan. Ja jokainenhan tietää, ettei siinä hyvin käy. Kaikkien hinnat alkaa nousta, paitsi palkka. Jos ei korona tarpeeksi saanut ihmisiä köyhtymään, niin nyt viedään viimeisetkin. 

Että mitäpä sitä nyt turhaan omia haaveita toteuttaa, sukan varteen vaan ja sieltä suoraan bensatankkiin.

Mutta se pettymyksen määrä. Se oli jälleen kerran valtaisa. Luulisi jo, että tähän on tottunut. Enemmän se on sääntö kuin poikkeus, ettei mikään onnistu. Taustapeilistä näkyy useita pettymyksiä viimeiseltä suoralta. Epäonnistumisia harrastuksissa, töissä, ihmisuhteissa. Ja siihen päälle pieni reissun menetys. Kotiin ajellessa tuli itku. Kyynel kerrallaan mietin epäonnistumisia ja ruoskin taas paholaisen ringin liikkeelle.

Se on karma. Olen ajatellut, että nuoruuden hölmöilyitä tässä aikuisiällä makselen. Koetan tehdä hyvää ja olla hyvä toisille, mutta silti se vain kostaa. Mutta milloin se velka loppuu ja se karma kääntää kelkkansa. Vai liekkö tosiaan on niin, että olen vain syntynyt kissankuseman päivänä ja näin se vain menee. Epäonnistumisesta toiseen.

Toki se on tuttua ja turvallista. Mutta joka kerta se vie myös siitä itse onnesta. Riistää palan, ottaa toisen. Se vie murusina uskon. Näyttää onnesta myös sen nurjan. Eikä se onnentunne ole enää täysi tai täydellinen. Nurkasta on revitty pala, alaosa murenee tuuleen. Jäljellä jää vain pisara. Eikä se tunnu enää oikeastaan miltään.

Mutta minä tarvitsen sinut, pisaran. Haluan löytää sinut sateesta. Haluan juosta sinut kiinni. Haluan tietää, miltä sinä maistut. Haluan etsiä sinut, mutta miksi sinä aina vain pakenet. Elämä on aika rankkaa ilman sinua.

 Ja minä tarvitsen sen pisaran. Edes joskus, edes silloin tällöin. Ehkä se lähtee sitten seuraavalla lennolle mukaani, milloin se sitten onkaan.