Koska omena

Lapsi oli jättänyt valmiiksi järsityn omenan pöydälle. Ja jos katsoitte edellisen instapäivityksen, älkää olko huolissanne. Tämä on ihan tämänvuotista satoa, kai? 

Miksi sitä ei koskaan voi syödä kokonaan? Kolme haukkua ja siihen se pöydälle (sohvalle, lattialle) jätetään kuin mestariteos. Toki pakko myöntää, että onhan se aika ylvään näköinen hampaanjälkineen.

Olin jo pistämässä sitä bioon, kun kaikki tuntuu niin netissäkin tekevän. Mutta ajattelin, koska en tiedä mikä se bio on, pelaan varman päälle ja jätän sen kellastumaan pöydälle. Siinä aamukahvia hörpiessä kääntelin ja vääntelin päätäni. Ja vaikken ole Lahden muotoiluinstituuttia nähnykään, otin veitsen käteen. Jo vain, ehkä tästä ois kyllä uudeksi kansikuvaksi.

Se omena on päältä järsitty, mutta siemenet sisällä. Tarkoitan siis sisin, SISIN. Se on ottanut vastaan kolhuja, käynyt jonkun hampaissa. Sitä on haavoitettu syvältä. Mutta silti se on omalla tavallaan kaunis.

Onhan se laskenut lentoon kolme siementä, joista kaksi on kasvanut taimiksi. Ehkä se yhden oli tarkoituskin jäädä kuoreensa, jotta osaisin rakastaa noita kahta. Toinen taimista on jo puunalku, toinen vasta verso. 

Mutta kyllä sitä miettii usein, onko muistellut kastella tarpeeksi usein. Onko antanut tarpeeksi rauhaa kasvaa tai tilaa hengittää. Onko muistanut olla tarpeeksi läsnä, ohjata kohti aurinkoa ja lämpöä, vai antanut vain kylmiä puuskia pohjoisesta. Onko auttanut rakentamaan vahvaa runkoa vai onttoa sisältä. Onko tehnyt enemmän hallaa kuin hyötyä.

Kun se oma pitäisi- lista kasvaa, siellä on lukematon määrä kaikkea tekemistä. Siivoa se, muista tämä, onkohan puita ensi talveksi, vessa piti pestä, ai niin ne pyykit. Mutta ei siellä listalla koskaan ole: puhu taimillesi.

Sitä vain kuumeisesti yrittää suorittaa niitä pakollisia. Mutta se taimi odottaa. Kuulen pienet sanat, mutta en kuuntele. Juoksen pyykkivanalta tiskikoneelle ja mumisen jotain takaisin. En oikeasti edes kuullut mitä hän sanoi. Jumitun puhelimelle hetkeksi ja taimi selittää iloisesti juttua. Keskityn ruutuun ja vastailen jotain. En muista mitään, mitä hän sanoi. Iltaisin on niin kiire viettämään omaa aikaa, vaikka taimi haluaisi kertoa vielä yhden jutun. Kuuntelen, mutta en oikeasti. Aivot pohtivat, etten taaskaan kerinnyt mitään omaa.

Mutta eihän se edes ole minun pitäisi- listalla: keskustele lapsesi kanssa. Miksi se ei ole? Koska on niin paljon muuta. Mutta onko se kaikki muu sen arvoista, että kasvattaa nuutuneita taimia. 

Sillä kuka heitä kuuntelisi, jos ei edes äiti. Tuskin heidän tärkeyslistallaan on pyykit ja rajallinen aika. He eivät oikeastaan välitä edes puhtaasta kodista. 

Taimet voi toki laittaa kasvamaan ruudun ääreen. Mutta ihmistä he oikeasti kaipaavat. Hetkeä auringossa rappusilla, kun äiti antoikin ottaa limpparia juomapulloon. Halausta, kun teini tuo yllärinä viinerin. Ihan liki sohvalla Putousta tuijottaen.

Taimet ansaitsee tulla kuulluksi, jopa sieltä pyykkivuoren takaa. Ja minun on opittava kuuntelemaan.