Yksinäinen yhdessä

 Illalla etsin jälleen kerran lapsen toista sukkaa. Sen pienemmän, teini jos ei löydä, lähteköön ilman sukkia.

Ei sitä tuntunut löytyvän mistään. Väsymys oli vallannut kehon ja vain yhden sukan tähden, pääsi itku. Piilouduin tapani mukaan kodinhoitohuoneeseen ja annoin kyynelten valua. Yksinäisyys saapui taas, niin kuin useimpina iltoina. Mietin, kuinka sitä voikaan olla yksinäinen, vaikka talo on täynnä elämää.

Räkäisin hihaani ja ajattelin, että helpointahan olisi ottaa vain uusi pari kaapista. Ja sillä selvä. Mutta onko se helpoin, aina paras ratkaisu?

Ehkä jos minullakin olisi pari niin kuin sukalla, se löytyisi helpommin. Ehkä voisimme katsoa samaan suuntaan ja katsella. Ehkäpä hetkeksi erkaantua ja etsiä eri suunnista. Ehkä vain tehdä suunnitelmaa, miten löydämme sen.

Mutta joskus ei vain olla samaa mieltä. Suunnasta, etsintätavasta tai sitten toista ei vain huvita etsiä. Silloin tuntuu yksinäiseltä, ihan niin kuin siitä sukasta. Vaikka se toinen on siinä, ihan lähellä. Hän ei vain näe minua, enkä minä häntä. Olemme kadottaneet sen tavoitteen, miksi tässä etsitään. Onko mitään syytä? Onko vain kulutettu tämä loppuun?

Minä en pidä hänen tavastaan etsiä, eikä hän minun. Elämä on opettanut, että hyökkäys ei todellakaan ole paras puolustus. Mutta silti minä teen niin. 

Enkä ole varma haluanko tulla häntä vastaan. Mutta jos en menisi, pelottaisi. Kääntyisin pois lopullisesti. Kuka sitten etsisi sitä sukkaa kanssani?

Hiljaisuus. Tappava hiljaisuus. Kun kumpikaan ei enää tiedä, mistä aloittaisi. Siitä on liian kauan. Kumpikin on antanut katkeruudelle vallan, eikä se toinen näytä enää sen takana samalta.

Jätän hänet etsimään ja pakenen. Harrastan, harrastan ja vähän vielä lisää harrastan. On helppo sanoa muille, että ei pidä paeta ongelmia, kun itse pakenee. Ehkä siksi, ettei tiedä mitä sanoa. Ehkä siksi, että minä olen muuttunut. Pelkuriksi, joka mieluummin jättää sanomatta kuin puhuu. Ja joka kerta, kun avaan ulko-oven, lupaan itselleni, että nyt selvitetään se sukkaparin kohtalo. Mutta en tee sitä kuitenkaan.

Joskus hän oli the sukkamaisteri. Mitä tapahtui, että ajauduimme pois sukista? Ehkä aika, ehkä saadut haavat matkalla, jotka eivät sitten kuitenkaan parantuneet. Ehkä toinen muuttui. Ehkä asiat tuli vain väliimme. Ne tuntuivat ehkä tärkeämmiltä kuin sukat, vaikkei ne ei sitä todellakaan ollut.

Mutta kuten sukka, ei se toinen pärjää ilman paria. Olisihan se kiva etsiä yhdessä, nauraa vähän, seikkailla, rakastua uudelleen. Siihen samaan pariin, sillä eriparisukat ei vain toimi. Paitsi Robinilla.

Sillä kukaan ei halua olla yksinäinen yhdessä.