"Haluan syliin."

 Perjantaina soi puhelin kesken työpäivän: Lapsesi oksentaa. Jaahas, siinähän olisi voinut iloita pidennetystä viikonlopusta. Mutta minä vain mietin, onko kokovartalosuojapuku liikaa, kun haen hänet. Mutta pisteet hänelle, kerrankin aloitti sen jossain muualla kuin kotona.

Kieltämättä hän näytti melko surkealta istuessaan rappusilla. "Haluan syliin." Tämä oli taas niitä tilanteita elämässä, kuinka kieltäytyisit kohteliaasti loukkaamatta kenenkään mieltä. Taivuin, koska hoitotädin paha katse oli naulittu selkääni. Pelkäsin selvästi liikaa auktoriteetteja, perkele.

Kun hän liimasi poskensa poskeani vasten, joku äiti olisi onnellinen, kun kerrankin hän on ihan lähellä. Minä taas mietin, kuinka kauan pystyn olemaan hengittämättä. Nostan hänet autoon ja kuvittelen,  kuinka laajalle alueelle sekin erite lentäisi. Kaikkien muoviosien välit, ihanaa. Mutta olisihan se vaihtelua, kun kerrankin se mömmö olisi sisäpuolella tuulilasia.

Kotiin päästyä pesin lapsen ja käteni. Tikittävä aikapommi lähti käyntiin. Heitettiin teinin kanssa noppaa, kumpi oksentaa ensin, montako kertaa ja sattuuko tietysti samaan aikaan, kun on vaan yksi vessa. Uhmaikäinen vain lauleli viereisessä huoneessa. Ihan kuin tietäen, että tämä tauti oli hänen osaltaan siinä, mutta teillä vasta alulla. Ja jos hän oksentaa vain kerran, ei tasan mene niin, että itsekin. Ei, kun sitä tulee joka reiästä pari päivää. Jännä juttu, mutta ei muuten laulata itseään yhtään sen jälkeen.

Eilen aamulla join aamukahvia rauhassa, kun uhmaikäinen kantoi kaikki lautapelinsä keittiöön. Koulutus hänen osaltaan on vielä kesken, ettei minua häiritä kuin vasta kahvin jälkeen. Tai sitten hän käytti tautiaan vain häikäilemättömästi hyväksi. 

Vasta toisen pelin kohdalla alkoi käydä hermoon. Lapsi vääntelehti penkissä, heitti nopan neljä kertaa jääkaapin väliin ja pudotti kortit lattialle viidesti. Mutta koska hän ei voinut myöntää, ettei häntä oikeasti enää kiinnostanut tämä pelailu, vaan jatkoi äitinsä kiduttamista, otin aamukahvin ja siirryin olkkariin. Sanoin pitäväni kahvinmittaisen tauon.

Iltapäivällä olin satavarma hänen olevan terve. Hän rakensi junarataa, mutta juna oli liian lyhyt. Huomautin sen olleen aina samankokoinen, mutta huuto vain kiihtyi. Terve on. Otin kahvikupin ja menin ulos terassille rauhoittamaan omat hermoni. Ei haitannut yhtään, vaikka päivän ainoa sadekuuro pyyhkäisi ylitseni.

Hänen huutaessa pakonomainen käsienpesu jatkuu. Mitähän söisi vai söisikö mitään? Jogurtti olisi silleen helppoa mennessä ja tullessa. Mutta hiukan tylsää. 

Aloitan tekemällä sämpylät ja pihvit. No jälkkäriksi vois tehdä korvapuusteja. Ja laitan padan uuniin. Taktiikkani on siis selvästi se, että syö kuin maailmanlopun edellä. No onpahan, mitä oksentaa.

Lapsikin on rauhoittunut: "Haluan syliin." Oliko se sittenkään ohi, jos hän vapaaehtoisesti syliin haluaa. Ei, hän oikeasti tavoitteli korvapuustia.