Epäonnenenkeli

 Ihan en ole varma, minne blogi tämän kuvan tökkää, mutta tokihan tällainen kompostin kansi olisi melko hieno kansikuvaksikin.  Mutta jos nyt päästäs siihen kompostin kanteen. Päätin, että tänään vien biojätteet. Jostain syystä päätöstä nopeutti roskakaapista tullut ei niin miellyttävä haju. Pujottelen koirien välistä ja ystävällisesti ilmoitan, että ne pari viikkoa mahineet suodatinpussit ei oo teille. Melkein lauleskelen kävellessä, että yhtään banaaninkuorta ei matkalla hävinnyt lasten tai koirien suuhun, tänään ei ehkä kukaan oksenna. Jo mietin, että kylläpä oon hyvä vaimo, kun tämänkin asian hoidan täällä - 20 asteen pakkasessa pimeässä. Mutta kansi jäässä. Hakkaan kannen auki ja avot. Tavarat sisään ja ei kun mökkiin lämpimään. Eipä mene nyt kansi kiinni ei. Ei mene, vaikka kuinka kiroilen. Liikaa maatumatonta tavaraa. Mutta oisko mennyt, jos koira ois syönytkin sen banaanin kuoren? Kuulen päässäni sen jonkun meillä asuvan sanat: Muista hämmentää se komposti ennen talvea, kun väh

 Autokoulussa ollessani, opettaja sanoi: taskuparkki. Vastasin, että minä jos en tässä kylässä mahdu tyttöparkkiin, olen menemättä. Mutta pitihän se opetella. Siinä täytyy olla tarkka, katsella peileihin ja pään pyöriä kuin pöllöllä. Pitää jutella, kirota, jutella lisää. Pitää pysähtyä miettimään, miksi se on niin vaikeaa.  Peiliin voi vilkuilla, mutta ei voi jäädä tuijottamaan. On osattava mennä eteenpäin. Joskus siihen tarvitsee apukuskia, ottamaan sinua kädestä, kyllä tästä hyvä tulee, vaikkei nyt siltä tuntuisi. Joskus tyttöparkkeja on enemmän kuin liikaa. Mutta minkä niistä valitset? Se, joka on lähimpänä päämäärää. Vai sen, joka on kauempana ja matka perille on pitempi, mutta ehkä mielenkiintoisempi? Joskus käy niin, että joku pyllynreikä on parkkeerannut autonsa ja peräkärrinsä poikittain ja parkkiin ei pääse. Hetkellisesti käy mielessä rutata menemään.  Mutta auttaako se? Olisiko järkevämpää keskustella vai vaan kääntyä pois? Onko se parkki sen arvoinen? Jotkut joutuvat tahtoma

 Kirjoitan siis. Kerron blogissani vain ja ainoastaan oman pääni sisäisiä juttuja. Onko se hyvä? En todellakaan tiedä. Etsinkö tästä uraa? Todellakaan en. Laskenko lukijoita ja itkenkö, kun tätä seuraa vain naapurin Kaisa( senkin pakotin)? En. No miksi sitten? Kirjoittaminen on tuonu minulle jonkinlaista lohdutusta aina. Teininä kirjoitin päiväkirjoja, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siirryin nettiin. Yksityistä ja hyvin järkevää. Kuten aiemmin sanoin, nämä ovat vain ja ainoastaan omia ajatuksiani. Tarkoituksena ei ole loukata ketään, mutta ainahan se löytyy se mielensäpahoittaja, jos toinenkin. Kukkahattutätien sivuhan tämä ei ole. Jos kirjoittamani jutut ei avaudu, lue toisen kerran, saan minäkin tilastopiikkejä.(Kaisalle on luvannut kymmenestä käynnistä blogissa kahvin).  Miten minä kirjoitan? Yksi blogiteksti vaatii kahden viikon suunnittelutyön, lyijykynän, paperia, mindmappeja ja ainakin kolme pyyhekumia.  Valehtelen, nytkin pistin lapselle videon pyörimään ja istun sohvalla ja ki

 Minä pelkään epäonnistua. Olen lapsesta saakka ollut mallia suorittaja. Koulu, harrastukset suoritettiin. En tykännyt epäonnistua, se ei ollut edes mahdollisuus. Huono numero koulussa tarkoitti kuukausien häpeää. Harrastuksissa halusin olla paras.  Tällaisena tavan tallukkana, jota ei ole geeniperimä paljon apuja antanut, se on hirvittävän vaikeaa. Sama homma on jatkunut aikuisiällä. Töissä, kotona ja harrastuksissa suoritan. En hyväksy itseltäni epäonnistumista. Ja se on hirveän raskasta. Elämä kuitenkin on opettanut, että hiukkasen pitäis höllätä, on paljon tärkeämpiäkin asioita. Noh, eihän sekään oikein toiminut. Otetaan nyt esimerkkinä minun harrastus. Laitan kalenteriin seuraavat kisat, noihin kyllä treenaan ja menen. Kuukautta ennen tajuan, että enpä oo harjoitellu, enkä ees ilmoittautunut.  Hölläsin siis liikaa.  Olen luovuttanut jo ennen kuin olen kerinnyt aloittaa. Pelkäänkö enemmän sitä, että epäonnistun totaalisesti vai ajattelenko, että mitäpä turhaan, voittaa en voi kuite

 Useimpien joulunviettoon kuuluu hautausmaalla käynti. Se on tapa, joka tehdään, vaikka ei aina juuri huvittaisi lähteä - 20 asteen pakkasella näppejään kylmettämään. Sinne mennään, vaikka joitakin lapsia pelottaa, vaikka joitakin ei juurikaan kiinnosta kuin se uusi saatu peli, vaikka jotkin eivät ole edes tunteneet muistelemiamme ihmisiä. Lapset näkevät asian niin eri lailla. He katselevat hautakiviä ja naureskelevat hauskoille sukunimille. Pienemmät tanssahtelevat laulaen haudoilla, tietämättä, kuinka epäsoveliasta se on. Lapsilla on aito tunne kuolemattomuudesta. Tunne kestää usein pitkälle aikuisikään saakka. Ajatus kuolemattomuudesta alkaa hiipua, läheisten menetysten myötä, ystävän sairastuttua vakavasti tai onnettomuuden sattuessa. Sitä alkaa varovaiseksi, tajuten elämän rajallisuuden. Sitä miettii, mikähän se minun tarkoitus täällä on, vai onko mikään. Äitinä pelkää, että jos nyt kupsahtaa, mitä lapsille jää. Ja kuinkahan paljon sitä aikaa on, kannattaako eläkesäästämistä edes

Olen lukenut juttuja, että joka päivä kannattaa järjestellä pikkuisen, niin ei oo sitten siivouspäivänä ihan mahdoton urakka. Ja paskanmarjat. Sen kun aamulla siivoat pöydät, on ne illalla täynnä.  Teinin kanssa kiistellään astianpesukoneen tyhjennyksestä joka päivä. Koirat tuo kilon erilaisia maanäytteitä pihalta tullessaan. Siihen puunsälät ja tuohen palat.  Olen kai laiska tahi saamaton sen järjestelyn suhteen. Itse ajattelen, että olen ehkä luovuttanut tämän taistelun.  Tänään kuitenkin siivosin sohvan alusta niistä kaikista pikkuleluista, kynistä, papereista, kirjoista( älkää muuten koskaan hommatko tällaista sohvaa, missä on maavaraa muutama sentti. Sinne mahtuu kyllä kaikki mahollinen. Paitsi käsi). Sillä aikaa pentukoira pissi makkariin ja mehut lensi oikein sievässä kaaressa lattialle keittiössä. Kirosanat helähti muuallakin kuin omassa päässä. Se siitä taas. Huomenna uus yritys, ehkä ensi vuonna valmista, määttiä jouluksi. 

 Olen usein katsellut pyykkinarua, miten siellä on vain mustaa ja harmaata. Sitä miettii, näinkö väritöntä se arki onkaan. Vuosien varrella sinne pyykkinarulle on ilmestynyt kuitenkin väriläiskiä, pieniä vaatteita, punaisia ja sinisiä. Ne väriläiskät tekevät elämästä rikkaamman. Niissä on rakkaus, niissä on voima, niissä on arki ja elämänilot.  Vaikeina päivinä vaihtaisi ne vaikka viikon Kreikan matkaan, mutta todellisuudessa en halua elää ilman niitä. Ne väriläiskät tekevät elämästäni elämisen arvoisen. Vielä tulee se aika, kun siellä pyykkinarulla ei enää ole niitä väriläiskiä. Ei ole eteisestä olohuoneeseen johtavaa leluvanaa. Ei ole kasaa vaatteita liian pienessä naulakossa. Ei ole astioita pitkin keittiöitä. Ei ole ääntä, ääntä ilon tai kyynelten. On vain enää minä. Kuuntelen hiljaisuutta, jota en silloin enää kaipaisi. Olen yksin, mitä en haluaisi. Minulla on koko maailman aika siivota, mutta ei ketään joka sotkee. Ihminen ehkä kaipaakin usein sitä, mitä ei ole. Mutta onko se sit