Tyttöparkki

 Autokoulussa ollessani, opettaja sanoi: taskuparkki. Vastasin, että minä jos en tässä kylässä mahdu tyttöparkkiin, olen menemättä.

Mutta pitihän se opetella. Siinä täytyy olla tarkka, katsella peileihin ja pään pyöriä kuin pöllöllä. Pitää jutella, kirota, jutella lisää. Pitää pysähtyä miettimään, miksi se on niin vaikeaa.  Peiliin voi vilkuilla, mutta ei voi jäädä tuijottamaan. On osattava mennä eteenpäin. Joskus siihen tarvitsee apukuskia, ottamaan sinua kädestä, kyllä tästä hyvä tulee, vaikkei nyt siltä tuntuisi.

Joskus tyttöparkkeja on enemmän kuin liikaa. Mutta minkä niistä valitset? Se, joka on lähimpänä päämäärää. Vai sen, joka on kauempana ja matka perille on pitempi, mutta ehkä mielenkiintoisempi?

Joskus käy niin, että joku pyllynreikä on parkkeerannut autonsa ja peräkärrinsä poikittain ja parkkiin ei pääse. Hetkellisesti käy mielessä rutata menemään.  Mutta auttaako se? Olisiko järkevämpää keskustella vai vaan kääntyä pois? Onko se parkki sen arvoinen?

Jotkut joutuvat tahtomattaan invaparkkiin. Jotkut pääsevät sieltä vielä joskus takaisin normiparkkiin, jotkut eivät. Kukaan sinne ei halua, mutta miksi niin tapahtuu ja kuka sen päättää?

Jos sinulla on auto, hienoine peruutustutkineen, auto menee parkkiin kuin itsestään. Mutta onko se liian helppoa? Joku silti ehkä mättää, helppo pysäköinti ei ehkä tuokaan sitä haluamasi onnea. Olisitko valmis luopumaan jostain, saadaksesi sen mieleisen parkin?

Perheparkki on hyvinkin suosittu. Joidenkin on sinne hyvin helppo ajaa, vaikkei asiaa ole sen kummaisemmin suunnitellutkaan. Jotkut katsovat kaiholla sinne vuosia, mutta paikka perheparkista ei vain aukea. Jotkut pääsevät sinne pieneksi hetkeksi, mutta päätyvät sieltä pois tahtomattaan, mukanaan vain tyhjä syli ja valtava suru.

Joskus käy niin, että haluaisit vaihtaa parkkia, tai ehkä vain autoa. Olisiko asiat siellä paremmin? Olisitko valmis vaihtamaan apukuskia? Katsot takapenkillä tapittavia silmiä, haluatko rikkoa tämän kaiken. Onko kyse kuitenkin siitä, että etsit sieltä toisesta parkista jotain, mikä on vain kadonnut autosi syövereihin?

Joskus parkkeerat lepikkoon. Tuntuu, että sieltä ei pääse ylös millään. Kun auto vain junnaa, renkaat sutii tyhjää. Ei täältä nousta, ajattelet. Ei tätä autoa yksin täältä nosteta. Jos olet elämääsi saanut hyviä työntäjiä, he kyllä auttavat. Ja silloin pitää antaa heidän auttaa. Parkkeeraminen on taitolaji, mutta se on paljon helpompaa, kun sinulla on muutama työntäjä takanasi.

Joskus parkkeeraus on kiinni kelistä. Sulalla sujuu hyvin, liukkaalla huonommin. Tulee hetkiä, kun haluaisi iskeä päätänsä rattiin yhä uudelleen. Joskus taas parkkiin pääseminen on liiankin helppoa ja silloin miettii, milloinka kolahtaa. Pitäisi osata nauttia, mutta mennyt matka on tehnyt siitä liian vaikeaa. 

Joskus joutuu vaihtamaan kokonaan parkkipaikkaa. Se on pelottaa, uutta ja ahdistavaakin. Osaakohan sinne parkkeerata? Kyllä, jos tekee sen oikeista syistä.

Mutta olipahan se tyttöparkki, taskuparkki tai jokin muu, pääasia, että on onnellinen. Että siinä on hyvä. Silloin ei tarvitse vilkuilla toisiin autoihin, vaan keskittyä ihan vain omaan parkkeeraukseen.