Kun kukaan ei halua pukea

 Uhmaikäisen kanssa olen tapellut koko talven pukemisesta. On keskusteltu, neuvoteltu, itketty, luovutettu, lahjottu.

Ihan kokemuksesta haluaisin minäkin mennä sohvan nurkkaan murjottamaan, vetää itseni lattialle huutaa ja rimpuilla, tai juosta pitkin taloa heittäen samalla päälle laitettuja vaatteita ennen töihin menoa. Auttaiskohan se? Selitys työnantajalle myöhästymisestä, etten osaa pukea, tuskin menisi läpi. Mutta olisihan se ilme näkemisen arvoinen. 

Eilen aloitin taas tämän taistelun, poskissa sotamaalaukset ja mieli tyynenä, hokien itselle, nyt tämä onnistuu. 

Ei onnistunut. Lapsi juoksi sen minkä kerkisi ja lapaset vain lenteli. Jouduin laskemaan kahteen sataan, käymään rappusilla hengähtämässä, riisumaan omat ulkovaatteeni ja huutamaan epäonnistumistani pyykkikoneelle. Kylläpä helpotti ja erä kaksi alkoi. Nyt päästiin ulos neljännelle yrittämällä.

Mutta se on kyllä jännä, kun lapsen saa lopulta ulos, ei häntä millään saa sisälle. Mutta onko se ulkoilu kaiken tämän arvoista? Toisina päivinä tuntuu, että ei todellakaan. Yleisesti kuitenkin kyllä. Itse nautin valtavasti raikkaasta ilmasta, luonnosta ja lenkeistä ja jos se tarkoittaa pientä sotaa lähtiessä, olen valmis sen käymään.  Aina ei jaksais, mutta joka kerta siitä hyvä mieli tulee, kun sinne menee.

Mutta olen kyllä miettinyt, että ihminen pystyy lentämään vaikka Kuuhun, mutta vieläkään se ei ole keksinyt ratkaisua, miten uhmaikäinen puetaan.