Epäonnen raivo

 Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki alkaa raivostuttamaan? En minäkään, mutta voin kuvitella.

Kuvittelen, kuinka kiva päivä muuttuu iltaan ja huomaan taas kerran kämpän muistuttavan enemmän jäteasemaa kuin kotia. Kuvittelen, kun astiat vyöryvät pitkin lattiaa tiskipöydältä. Kuvittelen, että nuo koiran rutaluksetkin pitäisi käyttää lenkillä, vaikka taivaalta sataa paskaa. Kuvittelen, lapsien menevän nukkumaan ilman turhaa vääntöä tai huutoa. Kuvittelen, että kukaan ei itke, varsinkaan minä. Kuvittelen, että en huuda puolisolleni kaikkea mieleenjuolahtavaa, vaan katson rakastaen. Kuvittelen, että en mene pihalle huutamaan, silmät säihkyen raivosta, palaten sisälle tyynen rauhallisena.  Kuvittelen, että aikatauluun sopisi edes yksi telkkariohjelma. Kuvittelen meneväni aikaisin nukkumaan, enkä todellakaan valvo mitään blogia kirjoittaen. Kuvittelen, että kyllä huomenna on hyvä päivä.

Mutta minähän vain kuvittelin. Elämähän on hauskaa, iloista, kivaa ja mukavaa. Vaan ei kyllä perkele aina ole.