Epäpositiivisuus

 Tällä viikolla jäi kahva ovesta käteen ja autosta tippui jäähdytysnesteet. Että sellainen suomalaisen perusviikko. Ei tältä viikolta, muista yhtään positiivista asiaa, kun päässä pyörii vain kuva läntistä auton alla.

Tämä se onkin jännä asia meissä suomalaisissa. On pakko aina takertua ennemmin siihen huonoon kuin hyvään. Valehtelematta olen miettinyt sen liittyvän jotenkin geeniperimään. Suomalaisissa on vinksahtunut yks geeni vähän väärille urille ja aivojen anturit pitävät positiivisuutta paholaisen keksintönä.

Vai onko se valon puute? Puoli vuotta eletään pimeässä ja kylmässä. Ei siihen yhtälöön positiivisuus mahdu. Kun lähdet töihin on pimeää, kun tulet kotiin, on vielä pikkuisen pimeämpää. Ja se kylmä. Keho tarvitsee lämpöä, mutta minkäs teet, kun vähintään nenä jäätyy, kun aukaiset ulko-oven. Sanonta "Paistaa se aurinko joskus risukasaankin" on syntynyt varmasti toivosta, et voi kun se aurinko joskus ees paistas. Juhannuksena ehkä, jos ei sada.

Mutta kyllä se on niin, että suomalainen ei ymmärrä sellaista yltiöpositiivisuutta. Esimerkkinä tapaat ihmisen, joka hehkuttaa elämää, hymyilee ihan muuten vain ja juttelee mukavia. Ekana mietit: Mikä lääkitys? Toisena mietit: Siinä se nyt vain hehkuttaa, ei kukaan oo noin onnellinen oikeasti. Sen jälkeen on pakko etsiä hänestä jotain huonoa, koska suomalainen ei vain kestä tuollaista positiivisuutta. Sitten kerrotaankin jo naapurille ja näin se positiivinen ihminen on hirveän negatiivinen asia monelle. 

On se myös osa kasvatusta. Kehuhan usein hyvästä suorituksesta oli: No ihan hyvä. Kiva. Taputus olalle. No niin. Voititko ja niin huonoilla suksilla. Teitkö tämän muka ihan itse? Näin esimerkkinä. Kehut ei kuulu tähän kulttuuriin. Itsehän ajattelen vieläkin, kun joku kehuu minua, että vattuileekohan se. Sitä kehua ei vain osaa ottaa vastaan. Joku on joskus sanonut, että ihan hävettää, jos joku kehuu. Miksi? " Ei minun takia tarvii". Ei tarvii ei, mutta pitäisikö oppia ottamaan vastaan myös se positiivisuus? 

Meiltä löytyy tästä talosta sellainen yltiönegatiivisuus tällä hetkellä. Hän on teini. Niinpä päätinkin pistää tällaisen kokeen pystyyn täksi vuodeksi. Yritän kirjoittaa joka päivä lapun, jossa on yksi positiivisuus, meillä asuvista ihmisistä. Kuten olette varmasti huomanneet saamattomuuteni, totuushan voi olla kerta viikossa. 

Mutta haluan siis nähdä, onko tällä mitään vaikutusta positiiviseen ajatteluun. Tätä tieteellistä tutkimusta ei ole tuettu apurahoilla, valitettavasti. Silloin kirjoittaisin tätä Kreikasta. Enkä muuten kirjoittais, kun on vissiin joku pandemia. 

Päivittelen tätä vuoden mittaan, että lukijat (eli Kaisa) pysyy kärryillä vaikutuksista. Voittaako positiivisuus negatiivisuuden? Epäilen.