Epäonnen lelu

 Ihan tavallinen aamu ja lähden lenkille. Otan mukaan pari koiraa, yksi jääköön nyt kotiin. Voi vitsi, mikä fiilis: pikkupakkanen, melkein se aurinkokin paistaa, tai ainakin voi kuvitella. Niin hyvä olo itsellä, että taputan itseäni olalle, ihana päivä.

Tulen kotiin, keitän kahvit ja suunnittelen päivän hommia. Käyn makkarissa hakemassa viikon lattialla lojuneita sukkia pesuun. Silmiin osuu jokin epämääräinen mytty. Sitten toinen. Ei kai vain, ei voi olla... Kyllä se yksi koira, joka jäi tänään kotiin, joka ei syö ikinä mitään ylimääräistä(ei ees kananmunaa koirankupista), oli tappanut kaksi meidän uhmaikäisen tärkeää lelua. Siinä pulppusi taas muutama voimasana. Koira nuilotti olkkarissa ja katsoi ilmeellä, ihmeen nopeasti jäin kiinni. Mies totesi vain, että tuo koira se haistaa rahan. Ne lelut on nimittäin keräilytavaraa ja ei ihan halvimmasta päästä. 

Kun kuulet olohuoneesta lähestyvät askeleet, alan sulloa jämiä paitani alle. Paniikissa juoksen kodinhoitohuoneeseen ja viskaan ne roskikseen. Kyllä oisin ansainnut taas yhden urhoollisuusmitalin, vältinhän suuremman luokan itku-, vai sanoisinko raivokohtauksen.

Mitäs minä nyt teen? Hän on yllättävän tarkka tavaroistaan ja muistaa kyllä, jos joku puuttuu. Ihan vain kerran (88 kertaa) on etsitty monta tuntia yhtä perkeleen pientä minionia, kun ei nyt sillä kertaa voinut mennä nukkumaan ilman sitä. Päässäni takoo jo pieni paniikki.

No niin, etsin vain kaupasta samanlaiset ja en kerro mitään. Ei, ei, ei, ei, ei voi olla totta, ei niitä ole! Soitan siskolle toiseen kaupunkiin ja tärppäs. Tässä olen kävellyt kolme päivää tulisilla hiilillä ja rukoillut, et älä vain kysy, missä ne on.

Tänään hän aukaisi kodinhoitohuoneen roskakaapin ja kysyi, eikö nuo oo hänen lelunsa vaatteet. Löin oven nopeasti kiinni ja vastasin, ei todellakaan voi olla, ne on äidin juttuja. Huomiseen on vielä pitkä aika.

Mutta kaiken kaikkiaan ihana lenkki oli, omaa aikaa ja maksoi vain 23 euroa.