Epäonnenenkeli

 Kuten Kaisa varmaan huomasi, vaihdoin profiilikuvan. Mutta meninkö kirjastoon? No en yllättäin saanut aikaiseksi. Könysin kuitenkin ullakolle ja sieltähän löytyi aarre: sanakirja. Jonnet eikä varmaan Liisatkaan tiedä, mitä nämä ovat. Muisto ENNEN internettiä. Kun ei viidessä sekunnissa googlekääntäjä auttanut, vaan piti tavata kirjasta. Kyllä, olen vanha. Leikkasin kirjasta kirjaimia, pirun pieniä olivat. Ajattelin, että teen tämän kunnolla. Mietin taustat, valot ja varjot kohdilleen. Taustaksi löysin pehmolelun. Sehän näyttäisi pehmeältä ja kauniilta kuin enkelin siipi. Siihen vain kirjaimet päälle, otan kuvan ja valmista tuli.  Asettelin E:n, pä tippui matkalla jo kolme kertaa. En ihan tajunnut, kuinka työläs on saada ne pikkuiset paperinpalat pysymään siinä pehmon päällä. Sitten hukkuikin nen. Ei voinut ees kirota, kun kaikki muut oli jo nukkumassa. Kädessäni on enää li. Tämä vielä ja valmista tuli. Koira tulee ihastelemaan tätä käsittämättömän hienoa asetelmaa. Tuhahti ja sinne me

Siellä sitä on kengässä, noin miljoona kappaletta. Ihmettelinkin yksi päivä, että onpas kengän sisus tummunut. Hiukan äklöstelin, noinko kakkaset jalat minulla on. Tarkempaa tutkimusta tehdessäni, tajusin sen olevan vain koirankarvaa. Jotain saattas ällöttää, itsehän ajattelen, että niistähän tuli kerta heitolla lämpimämmät. Sitä karvaahan on joka paikassa. Lattialla, vaatteissa, sängyssä, sohvalla, jopa seinissä. Mutta surullisempi olisin, jos niitä ei olisi.  Minulla on aina ollut koiria. Kun olin lapsena yksinäinen, juttelin koiralle. Kävelin luonnossa heidän kanssaan. Koin suunnatonta vapautta, kun juoksin kallioilla koira vierelläni. Koirat ovat kulkeneet mukanani läpi elämän. Ne ovat nähneet vaikeudet, kyyneleet, masennuksen. Ne ovat kuunnelleet suruni ja istuneet vieressä, kun tekisi mieli luovuttaa. Ne ovat nähneet minussa ne parhaimmat ja pahimmat puolet. Ne eivät ole koskaan menettäneet uskoaan minuun, vaikka itse en uskonut. Ne ovat saaneet minut ylös joka päivä. Ne nukkuvat

 Aloitan säästä. Pakkasta, lunta, pakkasta lunta ja vielä vähän lisää. Yleensä ajattelen, että se on vain pukeutumiskysymys. Mutta laitan viisi kerrosta vaatetta ( normaalisti on kolme. Ilmanko se mies sanoi, että hiljaista on sillä rintamalla talvella. Toisen kerroksen kohdalla ajattelee, että ei nämä lopu ikinä), pääsen muutaman askeleen ulko- ovesta ja käännyn takaisin: Ei pysty. Töiden jälkeen raahaudun ekana liiterille. Uunit lämpiämään ja kola käteen. Pari tuntia siinä kevyesti menee, kun kolakin on kiero. Naapuriin ajaa traktori. Vittu.  Sama toistuu ja toistuu. Kyllä ajattelen taas Kreikkaa, eipä olisi lumitöitä tai kylmyyttä. Mutta korona on. Harrastuksiin olisi kiva päästä. Vetää kunnon känni ja tanssia pilkkuun asti baarissa. Käydä vaikka laskettelemassa. Mitä pirua kaikki nyt kotimaassa matkailee, just kun alkaa parhaat harrastuskelit, nuilottasivat siellä mökeissään niin kuin minäkin.  Mutta koska lunta on riittävästi, raahasin koirat ja itseni umpihankeen. Sadan metrin jä

 Aamukahvissa tuli vastaan koirankarva. Kaivelin sen lusikalla. Viidennen jälkeen join kahvin karvoineen. Aamut ovat usein( joka päivä) melkoista vastustelua. Herätän hyvin arvaamattoman uhmaikäisen. Käytän koirat, annan lapselle leivän, jota hän ei kuitenkaan syö. Laitan tukan eli valitsen pistänkö sinisen vai mustan pompulan. Raahaan lapsen vaatteenvaihtoon ja huomaan, että itsellä on vieläkin pyjama. Kun menen hakemaan omia vaatteitani, lapsi on palannut aamupalapöytään ja läikyttänyt maitolasin pöydälle, matolle, seinälle, niille puhtaille vaatteille, jotka vaihdoin viisi sekuntia sitten.  Seuraavaksi ulkovaatteiden pukeminen. Kauhea kiemurtelu, huuto ja läpsintä. Pyyhin hikeä ja yritän pitää kiinni hermon rippeistäni. Kyllä huomenna sujuu, vakuuttelen itselleni. Vaikka tiedän sen olevan valhe.  Pudotan lapsen hoitoon ja huokaisen. Töihin lepäämään.  Tässä voisi miettiä, että riittääkö tunti tähän kaikkeen? Hyvin riittää. Työkaveri kertoi joskus heräävänsä kahta tuntia ennen töitä,

 Olipa kerran pieni tyttö, joka rakasti mekkoja ja halusi olla prinsessa. Hän vaihteli vaatteita moneen kertaan päivässä ja uskoi olevansa maailman kaunein.  Koulun alkaessa, ensimmäisenä päivänä, tyttö valitsi ihanan hameen ja koirapaidan. Hän oli valmis. Mutta muut eivät olleet. Koulussa tuli selväksi, että tyttö ei saanut enää olla prinsessa. Vaatteet määrittelivät tytön arvon. Tyttö oli mitätön, koska hänellä ei ollut varaa uusiin vaatteisiin. Hän oli muodista aina vuoden tai kaksi myöhässä, koska ne ostettiin alennusmyynnistä tai kirpputorilta. Hän ei kertonut häpeäänsä vanhemmilleen, koska tiesi heidän vaikeutensa. Tyttö mietti, jos hänellä olisi tarpeeksi rahaa uusiin vaatteisiin, olisiko hänellä kavereita. Välillä häntä suututti, miksi oli syntynyt perheeseen, missä ei ollut rahaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi vaatteet olivat niin tärkeät. Joka päivä tyttö koki valtavaa yksinäisyyttä ja surua. Viidentoista minuutin välitunti tuntui ikuisuudelta. Häntä haukuttiin ringin si

 Tänään oli se päivä, jolloin vein lapset hoitoon ja saatiin muutama tunti yhteistä aikaa puolison kanssa. Tätä on odotettu, hiljaisuus sinänsä on jo niin ihanaa pieninä annoksina silloin tällöin. Vien lapset hoitoon ja mietin, että olisiko pitänyt vaihtaa vaatteet jo valmiiksi. Mies huuhteli lähtiessä, täällä on kaikki valmista, kun tuut takaisin. Hymy korvissa veivaan rattia ja ajattelen kiemurrellen yhteistä aikaa. Mietin ovea aukaistessa, muistikohan hän porakoneen. Vatsan pohjassa jo riehtoo, siellä se ikioma raksamies odottaa.  "Ei oo sopivia ruuveja" kuuluu olkkarista. Tunnelma lässähti yhtä nopeasti kuin se oli nousutkin. Muutama ruma sana, mutta vain mielessäni. Katson olkkariin ja ei, ei siellä näy korituolia roikkumassa. Tulee kahdeksan rumaa sanaa ääneen. Ehkä enemmän ja samaan syssyyn latelin kaikki elämän epäreiluudet ja vatutukset. Sitten alkaa kahden viikon mökötys. Joku parisuhdehetki ollaan tehty remonttia.  Joskus on kasattu vaatekaappi, joskus siivottu, ra

 " Mulla yksi pyyntö ois, älä vie maskiani pois.  Anna mun kärsiä aika tää.  Vaikka tieni pöpöjä tois,  eikä korona lähtis pois,  anna elää vajaata elämää."  Melkein yhtä liikuttava kuin Jannika B:n versio.  Mutta eipähän tarvitse kauppaan lähtiessä katsoa peiliin( ihan niin kuin ennenkään olisin katsonut) onko naamassa jotain ylimääräistä, kun maski peittää puolinaamaa.  Yksi päivä töissä mietin, et nyt taisi jäädä pala kakkua hampaaseen, mutta eipä haittaa, maski päälle vaan. Nyt vois pudottaa huoletta etuhampaasakin seitsemättä kertaa.  Ja te, jotka meikkaatte, kuinka paljon säästää,  kun voi jättää neliönmuotoisen alan maalaamatta.  Ja ihan rauhassa saa näyttää kieltä pomolle, tai irvistellä vattumaiselle työkaverille, olla hymyilemättä asiakkaalle. Ei sitä kukaan näe. Henkeä siinä ei kyllä saa, mutta maskin alla voi olla oma ääliö itsensä.