Epäonnen nurinat
Aloitan säästä. Pakkasta, lunta, pakkasta lunta ja vielä vähän lisää. Yleensä ajattelen, että se on vain pukeutumiskysymys. Mutta laitan viisi kerrosta vaatetta ( normaalisti on kolme. Ilmanko se mies sanoi, että hiljaista on sillä rintamalla talvella. Toisen kerroksen kohdalla ajattelee, että ei nämä lopu ikinä), pääsen muutaman askeleen ulko- ovesta ja käännyn takaisin: Ei pysty.
Töiden jälkeen raahaudun ekana liiterille. Uunit lämpiämään ja kola käteen. Pari tuntia siinä kevyesti menee, kun kolakin on kiero. Naapuriin ajaa traktori. Vittu.
Sama toistuu ja toistuu. Kyllä ajattelen taas Kreikkaa, eipä olisi lumitöitä tai kylmyyttä. Mutta korona on. Harrastuksiin olisi kiva päästä. Vetää kunnon känni ja tanssia pilkkuun asti baarissa. Käydä vaikka laskettelemassa. Mitä pirua kaikki nyt kotimaassa matkailee, just kun alkaa parhaat harrastuskelit, nuilottasivat siellä mökeissään niin kuin minäkin.
Mutta koska lunta on riittävästi, raahasin koirat ja itseni umpihankeen. Sadan metrin jälkeen, yksi koirista oli palannut tielle ja katseli ylhäisyydessään, että minähän en sinne tule. Uskoisitteko jos sanon, että se on narttu?
Sitten tämä teinin esitelmä. Viime tippaahan ne kannattaa jättää, totta kai. Hirveä litania rumia sanoja teiniltä terveiseksi. Itkua, huutoa ja revittyjä hiuksia. Samalla uhmaikäinen vetää sellaiset huuto-oksennusraivarit, koska.. Koska hän voi. Tyynesti totesin, että tulossa on muuten iskäviikonloppu. Menin kodinhoitohuoneeseen, suljin oven ja huusin pyyhkeeseen.
Esitelmä lähetetty ja lapset nukkumassa. Toivoisin, että oispa pullo valkkaria ja huomenna vapaapäivä. Ihan yhtä hyvälle ei tämä blogi maistu. Mutta ei Kaisa niin välitä, onko se kuivaa vai vain puoliksi.
Kommentit
Lähetä kommentti