Kun mieli keinuu

 Kylmässä mökissä kirjoitan ja mietin, että aika tyytyväinen pitäisi olla, kun on ruokaa, lämpöä ja läheisyyttä ( plus täydellisen hyväkäytöksiset koirat ja lapset, audi, kartano, rahaa näin muutaman vain mainitakseni).

Pari kymmentä vuotta sitten istuin laiturilla ja putosin virtaavaan jokeen. Muistan edelleen, kun katsoin ympärilleni veden alla. Näin vain tummaa pelottavaa vettä. Kuin aika olisi jähmettynyt, kunnes käsi ylhäältä kurkotti minua kohti.

Muutaman kerran sen jälkeen olen käynyt syvissä vesissä henkisesti. Esikoisen ollessa pieni, huusin vaippaa vaihtaessani: En jaksa enää! Oli tullut ero, olin yksin lapsen kanssa. Ei ollut ammattia, ei rahaa. 

Siihen vaippaan kiteytyi monta huutoa, tuhat kyyneltä, paljon epätoivoa, synkkyyttä, masennusta. Tuntui kuin joku kuristi ja veti pimeyteen, eikä minulla ollut voimia taistella vastaan. Ajatukset tanssivat paholaisen rinkiä. Siinä pimeydessä ei näe valoa tai toivoa. On vain kyyneleet ja paha olla.

Houkutus pulloon on silloin suuri ja liian monta kertaa siihenkin lankesinkin. Luulin, että se auttaisi, veisi kaiken pahan pois. Mutta ei se vienyt, ei mikään vienyt. Haavoja oli vain liikaa. Kunnes puhuin, puhuin ja puhuin. Ja ystävät kuunteli, kerta toisensa jälkeen samoja asioita. Pikku hiljaa möröt alkoivat haihtua ja yhtenä iltana ajattelin, että kyllä minä tästä selviän. 

Se vaipanvaihto kesti vuoden. Surun, pelon, huolen, itkun vaippa alkoi muuttua iloksi ja päättäväisyydeksi. Se vuosi oli kuin sumu, joka oli pyyhkäissyt minun yli. Rehellisesti sanottuna, en muista siitä juuri mitään. Minä vain sinnittelin. 

Se oli yksi niistä kerroista, kun pohjallakin oli kellari. Mutta sieltä kellarista pääsee kyllä ylös. Vaikka omat voimat ei siihen riittäisi, apu löytyy läheltä ehkä ystävistä, perheestä tai ehkä vähän kauempaa, puhelimen toisesta päästä. Koskaan ei ole hyvä aika luovuttaa, taistelemaan tänne elämään on tultu. 

Sain kerran äärimmäisen hyvä vinkin psykologilta (miksi siellä kävin, on sitten jo ihan toinen tarina) . Hän sanoi, että yksi asia kerrallaan. Oli se selviämisestä minuutista toiseen, tai että jaksaa mennä suihkuun tai tehdä ruokaa. Elämä koostuukin aika pienistä asioista ja pitäisi osata olla itselleen armollinen. Nähdä itsensä pahan olon alta ja antaa itselleen anteeksi ne einekset tai siivoamaton koti. 

Niin kuin silloin laiturilla, käsi kurkotti minua kohti ja minä pääsin pinnalle. Kun kaadun, on minulla mielettömän monta käsiparia kurkottamassa minua kohti ja nostamassa takaisin jaloilleen. Kaiken muun voi elämässä menettää, mutta ei niitä ihmisiä.

 Jokainen tarvitsee kurkottajia, jokainen ansaitsee sellaisen. Ja vaikkei ihan osaisi vielä rakastaa itseään, anna muiden rakastaa sinua. Ja juuri minua, ihan sellaisena kuin olen: haavoitettuna epäonnen enkelinä.