Epäonnenenkeli

 Onnistuneen juhannuksen muistilista: 1. Juhannusjuomat:  Lapsille litratolkulla limpparia, jotta ravaavat varmasti laiturille ja takaisin mahdollisimman tehokkaasti. 2. Paarmat: Lapset saa pysymään kuitenkin sisällä tarvittaessa kissankokoisten paarmojen avulla. 3. Tappaminen: Vaatii kuulema eräänlaista luonnetta. Tehokkaasti niittasin raatoja raatojen perään ilman minkäännäköistä katumusta. Poljin päälle kolme kertaa, ettei jää ainakaan kitumaan. 4. Kärpäslätkä:  Avuksi voi ottaa lätkän ja iskeä vierustoveria, vaikkei siellä tapettavaa ollutkaan. Lauantai -iltana viimestään takavarikoitu, sillä porukka on sitä mieltä, että tulee mieluummin syödyksi kuin lyödyksi. Harmi. 5. Vartaan kypsytys: Uimapatjalla maatessa on hyvä kääntää varras ympäri, jotta paistuu tasaisesti. Sunnuntaina alkaa nahka irtoamaan ihan iteksiään ja alkaa olla valmista. 6. Marinointi: Vartaan voi halutessaan marinoida muutamalla alkoholijuomalla päivittäin. Silloin varrasta saa kypsytellä rauhassa yksinään ja maku

 Elämä itsessään on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Välillä sellaiseksi selviytymistaisteluksi. Joskus tuntuu, että onko tässä mitään järkeä. Mutta ihmiset tekevät siihen järkeä tai järjettömyyttä. Kun ihminen on katkera naapurille, lasketaanko oma onnellisuus naapurin omaisuuden kautta. Tai kun kadehtii jonkun autoa, olisiko sitä sen onnellisempi siellä audissa. Kun katsoo instaa ja näkee vain täydellisiä kuvia täydellisistä lapsista, ajattelee, että tuskin se homma toimisi sen paremmin muiden lapsilla, tulisi vain edustavampia kuvia. Aina voi käyttää kulisseja. Jakaa someen hienoja kuvia ja piilottaa oman onnettomuutensa. Jättää ongelmat sisälle, painaa ulko-ovi kiinni ja kuvitella niiden hävinneen. Hymyillä vastaantulijalle, vaikka tekisi mieli itkeä. Nauraa, vaikka suupielet ei meinaa taipua. Jutustella mukavia, kun oikeasti haluaisi olla vain hiljaa.  Hartaudella maalatut kulissit alkavat pitää otteessaan. Ei enää uskalla katsoa ulos, koska jos joku näkisi. Ei ole jäljellä juurikaa

 Juuri kun uhkasin lähettäväni sen lapsen Afrikkaan, hän päätti sairastua. Hän kaikessa ilkeydessään herätti minut sinä yönä. Tulipunaisena katseli minua ja yski keuhkojaan pihalle. Uitin hänet vicki- purkissa ja sanoin hyvää yötä. Aamulla hän haukkoi raikasta koiralle haisevaa sisäilmaamme tehokkaasti. Pihinän välistä kuulin sanan äiti. Ihan rohkeasti vaan, ei meillä tarvitse ujostella. Soitin kuitenkin lääkäriin ja ehdottomasti olivat sitä mieltä, että lapsi täytyy viedä sinne ihasteltavaksi. Puin hytisevän lapsen autoon ja lähdin ajamaan. Lapsi lauloi takapenkillä ja mietin tulipas hiljaista. Silmät ne päässä vain pyörähti, kun happi loppui. Virottelin häntä ja totesin, jospa nyt et laula. Kotiin päästiin apteekin kautta. Hän vaati tiettyä punaista limpparia, onneksi se oli se kauimmainen lähikauppa, mistä sitä saa. No niin ja sitten päästäänkin siihen lääkkeiden antoon. " En oikeastaan haluaisi. Se on pahaa. Ei pysty. Mahaan sattuu. Ei saa". Noiden litkujen kanssa ei oike

 Viime viikolla tuli kylään kestoitutus. En oikeastaan tiedä itsekkään mistä se tuli. Laitoin herätyskellon kahdeksan aikaan illalla ja taivaallista yhdeksää tuntia näytti uniaikaa. Kävelin sänkyyn yhden aikaan yöllä. En ymmärrä yhtään, miten se yhdeksän tuntia tuntui niin lyhyeltä. Uhmaikäinenkin veti parastaan. Oikein vääntämällä väänsi joka asiasta. Ja tiedättekö kun se on vääntänyt tarpeeksi, pääsee muutama ruma sana. Lisäksi hän käytti tätä uutta taktiikkaansa: vinkuminen. Ai että, kun se oikein hivelee korvia, kun kuulee ensimmäisen tavun. Hivelee niin paljon, että uhkailen taas muutolla mummolaan. "No saispahan oikeeta ruokaa". Perkele. Palatakseni tuohon ihaniin yhdeksän tunnin yöuniin. Siinä sitä oli sitten aikaa miettiä yöunien verran rahaa tai oikeastaan rahattomuutta, elämää, arkea, itseäni. Olen tullut siihen tulokseen, että puolen yön jälkeen on paras aika tällaiselle tutkiskelulle. Asiat näyttää huomattavasti pahemmilta ja elämä paskemmalta kuin kymmenen tunnin

 Kolme vuotta ja kaksi kuukautta siihen liki pitäen meni, mutta siinä se nyt on: TAKKI. Uusi kevättakki. Tämän ostamiseen käytin kyllä niin pitkän harkinta-ajan, että avioeron ottokin olisi varmasti nopeampaa. Meinasi se tämäkin jäädä ostamatta, kun painelin pin- koodia kassalla ja kone ilmoittaa hylättyä. Pieni punainen hetki ja toisella kädellä kaivaa puhelinta. En nyt ruvennut selittelemään, että en ymmärrä miksi se ei toimi. Yhteyksissähän se varmasti vika on, jos ei tilillä ole katetta. Työpaikan ja minun välillä siis, eivät maksa tarpeeksi palkkaa. Avaan verkkopankin, siirrän pennosia sinne tänne ja nöyränä kokeilen uudestaan. Hyväksytty.  Miten tähän päädyttiin? No mitenkä muuten kuin että ylivarojen minä olen elänyt. Joka paikassa saa nykyään itkeä: bensatankilla, kahvihyllyllä, juustotiskillä. Tekee mieli ottaa uhmaikäisestä mallia ja vetää itsensä lattialle ja huutaa: Mutta kun mä haluan halvempaa kahvia!  Lapsille piti siis lähteä ostamaan hiukan prameampaa prismaa. Kesänjuh

 En edes tiedä, miten aloittaisin koostamaan tätä viikkoa. Huhhahhei, ja rommia pullo, ois tehnyt kyllä terää. Kun vajosin sinne kellariin, mustan aukon kautta valuin johonkin toiseen todellisuuteen, missä lapset oli hirviöitä, eikä rommista tietoakaan. Viikon kauppareissusta se lähti. Otin mukaan uhkarohkeana taas molemmat lapset. MIKSI? Ei voi tietää, jotenkin on aina se toivoton odotus, että nyt sujuu. Uhmaikäinen valitsee pikkukärrit ja siinä vaiheessa jo toinen otsasuonista katkesi. Siis minkä takia kauppoihin on ylipäätään hankittu noita. Kiiltokuva kauniista ihmislapsesta, joka rauhallisesti työntää kärrejä pitkin hyllykäytäviä ja kerää siihen tavaraa, joka KUULUU siihen ostoslistaan. Todellisuus näyttää samalta kuin antaisit känniselle mopon. Lapsi jysäyttää ensimmäiseen hyllyn reunaan. Ei kuulunut kilinää lattialle, jatketaan. Hän haluaa pyöräyttää leluosastolle ja sanoin, anna mennä vain. Jos oisin kaksi sekuntia pidempään miettinyt vastausta, olisi ehkä säästytty tältäkin ka

 Äitienpäivä tuli tänä vuonna jotenkin varkain, kun en kerinnyt masentelemaan edes koko päivää. No tuli se sitten viikon myöhässä ja homma lähti kunnolla käyntiin. Siinä käytiin koko äitiyden epäonnistumiset ja virheet ja oikein vielä kaivettiin, vaikka kaivettavaa ei edes enää ollut. Pistin kunnon itsesääli- vaihteen päälle ja annoin palaa.  Ensin kävin läpi ensimmäisen eroni ja sen, että lapsi nyt joutui elämään ilman oikeaa isäänsä. Sillähän ei ole mitään väliä, onko se edes hyvä isä tai, kun minähän tämän oon lapselleni tehnyt. Ja oikein pyörittelin eron jälkeisen masennuksen ja huonon äitiyden päässäni. Siirryin vaiheeseen kasvatus. En ole tehnyt lasten kanssa sitä enkä tätä ja vielä vähemmän tuota. Kumpaakaan en ole opettanut saksilla leikkaamaan ja aina tulee neuvolassa sanomista. Mutta askarrella pitää, että oisi hyvä äiti. Lapsi on pessyt hampaansa jo kolme päivää ilman omaa hammastahnaansa. Se jos mikä on jo itkun paikka. Kuinka sitä voikaan olla niin aikaasaamaton. Nyt ne ha