Epäonnenenkeli

 Katselin viime viikolla revontulia ja tuli sellainen aito onnellisuuden tunne. Menin sisälle, ettei nyt liian onnelliseksi tulisi. Teini suihkussa ja itse perinteisesti kodinhoitohuoneessa. Istuin kaappia vasten ja kirjoittelin blogia, kunnes pylly alkoi kastua. Kusinko housuuni, nytkö ne lihakset lopullisesti petti? Ei sentään, sehän näyttää tulevan lattiakaivosta.  Kahdessa sekunnissa tapahtuu melko paljon, kun juoksen vessan ovelle ja hakkaan ovea: Sammuta se suihku! Palaan pelastamaan lattialla olevat tavarat kodinhoitohuoneesta ja pudotan samalla sata pyyhettä lattialle. Teini tulee shampoot päässä silmät pyöreinä tuijottamaan tätä vedenpaisumuksen ihmettä.  Se oli hyvin pieni hetki, se onnellisuuden tunne. Seuraavana päivänä soittamaan likakaivon tyhjennystä dollarin kuvat silmissä. Eikä siitä mennyt kuin kaksi päivää, kun auto hajosi. Puoliso sanoi, että ihan kuin kaikki tulisi taas samaan shaibaan. Olin sen verran viisas ja jätin sanomatta: Ei kahta ilman kolmatta. Totesin vai

 Istun yhtenä iltana vasu-keskustelussa, parina iltana harrastuksissa. Ei minkään näköistä omaa aikaa nyhrätä kodinhoitohuoneen kaapissa.  Olenko maininnut, että noita metatöitä on ollut ihan riittävästi viime aikoina? Selvittelet toimintaterapiaa, hoitoaikoja miljoonan kerran, kun puolison työvuorot vaihtuu useammin kuin minun kalsarit. Terapiasta sanottiin tietenkin, ettei sitä tässä kylässä järjestetä, aja sadan kilometrin päähän. Ja vatut. Mutta sehän on lapsen parhaaksi. Olkoon vaikka presidentin parhaaksi, mutta ei kiitos. Mutta kun... No kukas sen sitten maksaa, sen menetetyn työajan ja bensan? No, mutta kyllähän tässä kyse lapsen tulevaisuudesta ja se on vain kolme kertaa. Kolme? Dollarin kuvat pyöri silmissä.  Hetken (viikon) hermoja tasailtuani ehdotin, että miksi se terapeutti ei voisi tulla tänne. Jos nyt sattuu olemaan niin, että meidän lapsi ei ole kylän ainut, joka sitä tarvitsee. Voisihan sitä kai niinkin tehdä. Aivan, ihanko totta. Vittu. Ei kun siis vattu, VATTU! Täll

 Aah, some täyttyy ihmisten päivityksistä lomista lasten kanssa. Yhtään ei silleen harmita, että itse on töissä. Ei juuri lainkaan tule paha mieli tai oksennusta kurkkuun jokaisen onnellisen päivityksen kohdalla, jossa kerrotaan, kuinka ihanaa on olla lasten kanssa samaan aikaan lomalla. Ja jos vielä käännetään veistä haavassa, on siellä puolisokin mukana. Ja on vielä käytykin jossakin. Siis ihan koko perhe!  Mitä vattua nyt, kysynpähän vaan. Tuskin sitä kuitenkaan on maailman ainut vanhempi, joka on lasten loma-ajat aina töissä. Mutta tuleeko se tunne niistä toisten päivityksistä someen vai siitä, ettei tarjota lapsillensa samaa. Ne päivitykset kuitenkin voi jättää katsomatta, mutta sitä lapsen surullista katsetta ei voi olla huomaamatta.  Miten tässä on sitten päässyt näin käymään? Olen ollut 12 vuodessa kerran viikolla 10 lomalla. Silloin oli myös puoliso. Muistelisin, että se viikko tuntui pitkältä. Ehkä siksi, että emme lomaile koskaan samaan aikaan. Niin siis ihan tiedoksi, meidä

 En ymmärrä, miten lapsi onnistuu lentämään pihan ainoaan rapakkoon naamalleen, joka ei ole kulkureitillä, ei menosuunnassa autoon, eikä lähelläkään oikeastaan mitään. Mutta on se näköjään mahdollista. Minulla on tällä hetkellä samanlainen olo kuin uhmaikäisellä juuri ennen kuin se naama iskeytyy rapakkoon. Voi vattu. Se näkyy naamasta, ulosannista, olemuksesta. Väsynyt, vettynyt ihmisparka, joka räpiköi paskassa. Tässä on ollut pino selviteltäviä asioita ja aina kun saat yhden hoidettua, tilalle tulee kymmenen uutta. Minä en ymmärrä, kuinka suurperheen äidit tämän tekee, kun en selviä edes kahdesta. Unohtaisin sotun lisäksi nimet ja suurella todennäköisyydellä heidän lukumääränsä. Mutta joo, tarpeeksi vaikeaa. Siinä olisi yhdellä vasu, toisella vanhempainilta, lääkäri, hammaslääkäri, valokuvaus, wilma ilmoittaa huonoista arvosanoista. Hoidossa annetaan noottia, kuinka hänellä ei ole tarpeeksi päällä. Laskut kasaantuu, kuka maksaa, edelleenkään en saa tarpeeksi palkkaa. Koiranruoka, uu

 Somessa on tullut vastaan jatkuvasti näitä: nyt on siskon päivä, koiran, kissan, munan päivä. Ei näköjään mikään päivä ole enää ihan normipäivä. Olen jo lopen kyllästynyt siihen, kumarranko tänään munakkaalle vai siskolle. Vai oliko se sittenkin kana vai veli? Vai hali vai nalle? En ihmettele enää yhtään, että wilma- viestit paukkuu. Kun ei enää riitä, että muistaa , että tänään on maanantai tai Snellmannin päivä. Vaan pitää tietää, onko kalju ja vapaa- päivä vai salasana- päivä ( onkohan se muuten se, milloin kerrankin pääsen sinne wilmaan). Mutta nämähän on siis vain teemapäiviä. On kunnioita pilvenpiirtäjiä-, pihvi-, korvapuusti-päivää. En ymmärrä yhtään. En sitten millään. No niin vaikea muistaa edes lapsensa sotua. Juu, aivan oikein. Yksi päivä soitin hoitajalle ja kerroin, että pitäis varata lapselle neuvolaan aika. Hän pyysi tietenkin sotua ja luettelin. Hän ryki muutaman kerran ja sanoi, että hänen tietojaan ei löydy. Höyry nousi toisesta korvasta, kun luettelin sotua uudellee

 Huomasin laittaneeni jalkaan eri pari sukat. Ihan eri värisetkin. Robin- sukat siis ehdottomasti.  Jotenkin toinen jalka tuntui oudolta. Onko toinen sukka kulunut enemmän kuin toinen. Onko sieltä lähtenyt kaikki täytteet. Ei kyllähän se täytyy jalassa vika olla.  Onko toinen lyhempi kuin toinen? Vai pidempi? Täytyisi mennä fysioterapiaan. Vai lääkäriin? Vai suoraan ortopedille? Magneettikuviinhan sitä taatusti joutuisi ja mitä sieltäkin sit löytyisi. Ihan varmasti eri mittaisuuden lisäksi joku kuluma, lihasheikkous ja jänteissäkin sanomista. Luultavasti parempi ois amputoida koko jalka pois.  No sitten ei tarviis sitä toista sukkaa. Mutta onko se toinen sukka pesty vaan useamman kerran vai onko  todellakin kyseessä tuleva amputaatio. Toistahan pyörittää järki, toista paholaisen rinki.  Minä valitsin useammin sen jälkimmäisen. Koska mä voin. No ei, koska se opetettu tapa. Ja onhan se nyt kauniin näköistä, kun punaiset pyörivät pyllyt vilisevät silmissä.  Mutta kyllä se on vaatinut vero

 Joskus lauloin: Vieläkö on banaanikärpäsiä? Nyt mietin, että vieläkö on flunssapöpöjä? En todellakaan tiedä, kumpi loppuu ensin. Banaanikärpästen pörrääminen aamukahvissa vai noi kavalat pöpöt. Kun olen avannut jääkaapin oven, kärpäset tervehtii. Vessan hanan vieressä taputtavat. Roskiksessa nauravat, että tänne vaan. Mutta kyllä niissä on se hyvä puoli, että ne näkee. Mutta entäs nämä pöpöt? Tässä on vähälle aikaa sairastettu korona, heti perään oksennustauti, siitä sit sujuvasti 12 flunssaa ja nyt viimeisenä enterorokko. Ai niin, jos tikulla vielä silmään, tai oikeastaan tulehduksella. Viikko terveenä, viikko sairaana meiningillä. Tukkani on sen verran harmaa, että mummokin arkussa kumartaa. En siis tiedä, miten tämän aloittaisi. Kai se vain valuu räkänä tähän näytölle. Inhoan sairastamista. Siis kukaanhan siitä ei varmasti tykkää, mutta en pidä siitä tunteesta kehossa. Tai oikeastaan siitä tunteesta, että montakohan viikkoa tällä kertaa. Työkaveri kysyi pandemian alettua, että huol