Epäonnenenkeli

 Kun on jauhanut tätä blogia pari vuotta, niin nyt on sitten se aika miettiä, että toiskohan tämän ulos kodinhoitohuoneen kaapista. Sitä käy sisäistä kamppailua siitä, onko se teksti tarpeeksi hyvää blogiksi. Opin olemaan miettimättä. Tämä on minun epäonninen blogi, joka on just sellanen kuin sen haluan. Kirjoitan juuri siitä, mikä tuntuu hyvältä, oli se sillä hetkellä lapsen kalsarit taikka rakkaus. Olen jättänyt jo kauan sitten muiden miellyttämisen. Koska se ei vain toimi.  Olen tehnyt tutkimustyötä, kuinka sitä blogia saadaan sit näkyväksi. Käytän alustana tällä hetkellä tätä blogitäplää ( blogspot). Koska se on ilmainen. Mutta vaikka alusta on googgelin oma, ei se kuulema hirveästi tykkää tästä täplästä. Sitä en tiedä miksi, koska en saanut tätä asiaa vain aukeamaan kahden aikaan aamuyöllä. Yllättävän paljon se kävi kyllä tunteisiin, en ymmärrä miksi. No vaihtoehtonahan olisi siirtää koko blogi sanapainoon eli wordpressiin. Ilmeisesti tämä toisi näkyvyyttä. Sitten pitäisi ostaa do

 Aamulla ajattelin sekunnin viidesosan (koska enempään ei ole aikaa), kuinka kiva olisi vain jäädä lapsen viereen sohvalle katsomaan lastenohjelmia.  Joka ilta kuitenkin mietin, että ei ohjelmia aamulla, sillä sitä lasta ei saa ikinä lähtemään ajoissa. Mutta kuten tapoihini kuuluu, pyörrän päätöksen joka aamu. No se viidesosa sekunti oli ihan kaunis ajatus teoriassa. Siinä hyvin aloitettu karjun vaatteet lapsen päälle- vaihe keskeytyy puhelimen soittoääneen. Käyn taas kuolemasta syntymään kaikki vaihtoehdot läpi, kun etsin, missä per....hosen taskussa se voisi taas olla. Toimintaterapeuttihan se soittaa sujuvasti ennen kahdeksaa. Ei voida sitä teidän lapsen aikaa laittaa siihen sovitulle päivälle, koska siinä teillä on jo lääkäri. Aamuaivot ne vain tyhjää raksutti, kun kysyin: Niin, mikä? Hän selittää ja edelleenkään en ymmärrä. Miten voi taas olla joku aika jonnekin, mistä en mitään tiedä. En tietenkään voi sanoa, että alkavan alzheimerin aivoni vain unohti taas kerran. En, olin jyrkä

  Itsestään kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin tekisi työhakemusta. Kehua pitäisi maasta taivaaseen, vaan mitään ei tule ulos. Kirjoitus jää sanaan minä. Ihmettelen kyllä, miksi se ehdotti sanaa Syyria perään. Mistä se tiesi, että olen yhtä epävakaa. Kuvaus itsestä pitäisi varmaan olla sellainen hittituote, joka saisi ihmiset kiinnostumaan blogista. Seuraajia tulvisi ovista ja ikkunoista ja seiskan paparazzi ulko-ovella. Sielläpähän odottaa, ovikello ei toimi. Pitäisi kertoa harrastuksista ja kiinnostuksen kohteista, joihin muut voivat samaistua. Riittääkö se, että selviytyy tästä päivästä huomiseen. No kyllä minä silloin tällöin kurkkaan sieltä kellarista. Mutta ei se päivänvalo tunnu sopivan minulle. Pitäisi ottaa lapsista kuvia puolen tunnin välein. Kuinka ihanat vaatteet ja lelut. Kuinka se nyt niin somasti kaivaa nenää kuudenkympin talvitakissa. Tai kuinka taitavasti teini välttää kaikki kotityöt.  Tää pohjustus ei tainnut taas mennä ihan putkeen, mutta yritetty on. Olen siis rei

 Kun vein lapsen eilen väärään hoitopaikkaan, viikko enteili jo parastaan. Nyt on kulunut 24 h ja pienen pienet vastoinkäymiset jatkuu. Hoitotäti laittaa viestiä heti kuudelta aamulla, että hoitoajat olisi pitänyt ilmoittaa jo kaksi viikkoa sitten. Jaahas. Ja tuothan sen kyselylomakkeen, jonka annoin sinulle viime viikon keskiviikkona. Oliko se just se, millä takka syttyi eilen.  Tuon, minähän tuon. Kolme päivää sitten kaveri kyseli apua ja lupasin ilmoitella. Laitoin viestiä, että palataan astialle sitten, kun lapset on muuttanut pois kotoa. Hän ymmärsi hyvin. Kuulin kuinka hän kirosi yksinään, mutta ajattelin, että hänenkin lapset on tänään ää.....lyttömän ihania. Olin luvannut kahvitella ystävän kanssa. Uhmaikäinen on huutanut tasan kaksi tuntia, 3 minuuttia ja 48 sekuntia sen jälkeen, kun tuli hoidosta. Mutta kuka näitä nyt laskee. Katson hänen punaista naamaansa. Onneksi edes jollain on hiukan väriä naamassa. Ilmoitan hänelle lähdöstä.  Hän ottaa tämän ihmeen tyynisti. Odota, odot

En tiedä, mistä olen löytänyt aikaikkunan katsoa telkkaria. Veikkaisin, että pyykit on jäänyt koneeseen tai hoitoreppu pakkaamatta. No oli miten oli. Jäin tuijottamaan ohjelmaa, joka kertoo yhdestä kuuluisasta elokuvaohjaajasta. Suomalaisesta, joka on tehnyt muunmuassa kuuluisat syvän sinisen meren- ja kuole rankasti- elokuvat. Ja jolla on pari(kymmentä) vuotta nuorempi vaimo. Ja kyllä tiedän, että tämä on jo vanha juttu. Ohjelma on tullut sieltä täältä jo ajat sitten, mutta tällaisena ruuhkavuositornadossa elävänä ei vain ole aikaa aukaista telkkaria kuin kahden vuoden välein. Olenkin miettinyt, että puolisollani on hyvinkin erilainen aikaikkuna. Hän katsoo samoja ohjelmia neljättä kertaa, minulla on noin 605 ohjelmaa katsomatta omassa kansiossa. Mutta palatakseni tähän ohjelmaan. Laskelmieni mukaan puolen tunnin aikana sanottiin noin 15 kertaa rakas, 11 kertaa ihana. Enemmän kuin minä koko elämäni aikana.  Lisäksi käytettiin liuta muita positiivisia ilmauksia kuten upea, mieletön, ki

 " Hei isä(puoli)!   Yhdessä laulussa lauletaan, voin kuin oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan. Puoli elämää on juostu karkuun sitä, ettei meistä tulisi isiämme. Että oltaisiin viisaampia, että oltaisiin parempia. Se pakomatka on saanut meidät tekemään paljon virheitä. Joskus on juostu niin lujaa, että vauhti on saanut meidät sokeutumaan. Ei halua nähdä, eikä kuulla, koska on niin kiire.  Matkan varrella vilahtelee hahmo. Joskus se on varjoissa, joskus tienristeyksessä. Joskus se tuntuu olevan hyvin lähellä. Mutta katoaa, kun jatkamme pakoa. Mutta siellä hän on. On ollut koko matkan ajan. Hahmo on vain luottanut meihin ja antanut meidän olla me. Hahmon viereen piirtyy äiti. Ja se hahmo on meidän isä. Ei se, jota juostiin karkuun, vaan se joka oli seissyt rinnallamme pakomatkasta huolimatta. Eikä meidän olisi tarvinnut juosta tai paeta. Ei meistä tullut isiämme. Meistä tuli sinun lapsia." Olen onnekas. Vaikka veri ei ole samaa suonisssani, minulla joku, joka on minusta ylpeä

Sinulla oli yöpyödällä aamupalaksi avattu olut. Tuttu ruskea pullo, korkki kimalteli vieressä auringon valon osuessa siihen. Äiti sanoi: Sano heippa isälle. Vilkutin ja otin äitiä kädestä. Se ovi sulkeutui 30 vuotta sitten. En tiedä sinun syntymäpäivääsi tai milloin olet syntynyt. Näkyväthän ne sitten hautakivessäsi.  Mutta muistan minä, kuinka sinä yritit ottaa auton avaimet äidiltä kännipäissäsi. Tai kun huusit, koska äiti pimitti sinulta rahaa. Oikeasti hän osti ruokaa. Muistan kuinka ajoit ja auto oli täynnä tupakansavua. Muistan kuinka kiire sinulla oli aukaista olut, kun pääsimme perille.  Kun annoin sinulle aikuisena uuden mahdollisuuden, sanoit tappavasi minut. Ja ilmoitit minut lastensuojeluun, vaikka et koskaan ole edes nähnyt lapsiani. Kerran tulit työpaikallani, kännissä tietenkin. Huusit, kuinka vittumainen ämmä minä olen. Kerran yksi elämänsä juomisella kyllästänyt herrasmies näki minut kaupassa ja sanoi minulle olevani isäni näköinen. Hän ei tuntenut minua, enkä minä hän