Epäonnenenkeli

 Aikuisuus vie mukanaan paljon tunteita. Täytyy osata käyttäytyä, täytyy kestää paineita, täytyy suorittaa. Iloista tulee pienempiä ja suruista suurempia. Ei osaa enää iloita taivaalla näkyvästä pilvestä, joka näyttää dinosaurukselta. Jokaisen kuuluu kasvaa, tulla aikuiseksi, eikä voi jäädä loputtomasti kaipaamaan lapsuuden kesiä, riemua karkkirasiasta tai onnistumisista kokeissa. On kohdattava todellisuus ja arki, johon kuuluu työt, perhe, asunto. Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, joihinkin ei. Joskus tuntuu, että niitä ei voi vaikuttaa- asioita on vain paljon enemmän. Ja ne vievät ilon kauemmaksi. Tilalle tulee epävarmuus, huoli. Ehkä jopa tunne, miksi yrittää, kun kaikki hajoaa kuitenkin. Arki itsessäänhän on aivan käsittämättömän tylsää. Käydä töissä, hoitaa lapset ja koirat, siivota talo ja sama toistuu. Joskus siihen puutuu ja miettii, että tätäkö tämä elämä vain on: sukkien keräämistä lattialta, pyykinpesua ja siivoamista. Joskus ajattelee olevansa kynnysmatto, johon lapset pyyh

 Tämä vuosi on on ollut vaikea. On joutunut olemaan perheen kanssa, kun kaikki mukava on viety. Puolisoa on saanut katella enemmän kuin kymmeneen vuoteen yhteensä. Lapsista on tullut vuodessa kieroja, karmivia ja vaativia otuksia, jotka huutavat koko ajan jotain äitiä. Yritän kyllä viimeiseen asti vältellä piilossa kodinhoitohuoneen kaapissa, mutta sitkeitä ovat. Ja kaappi ahdas. Tämä poikkeusaika on päässyt myös pääni sisälle. Kaikkea kiellettyä tekisi mieli tehdä. Ennen kun mietin jotain kiellettyä, ajattelin paljaan pyllyn näyttämistä auton takaikkunasta. Nykyisin se on vain jos näkisi edes yhden ystävän joskus, jos voisi käydä naapurikaupungissa, jos voisi hillua pubissa, jos pääsisi matkalle. Melko laimeeta.  Kun kaikki on näin karvaasti riistetty, joutuu istumaan hiljaa kaapissa ja kirjoittaa blogia. Arvelehan Kaisa, entä jos ei näitäkään kirjoituksia olisi koskaan julkaistu ilman koronan tuomaa tylsyyttä. Mutta löytyy netistä paljon muutakin kuin blogit. Sitä huomaamattaan selaa

Kun lapselta kastuu sukat: Nainenhan vaihtaisi kuivat, laittaisi märät kuivaamaan, pyyhkisi lattian. Samalla nainen näkisi lattian olevan muutenkin likainen. Hän alkaa imuroida ja luututa. Vaihtaa samalla petivaatteet ja pistää pyykit pyörimään.  Mies käskee heittämään märät sukat ja laittamaan kumpparit. Vaikka olo on välillä(usein) kuin märällä sukalla: vettynyt ja virttynyt , on silti aika nastaa olla nainen.   

 Kuten Kaisa varmaan huomasi, vaihdoin profiilikuvan. Mutta meninkö kirjastoon? No en yllättäin saanut aikaiseksi. Könysin kuitenkin ullakolle ja sieltähän löytyi aarre: sanakirja. Jonnet eikä varmaan Liisatkaan tiedä, mitä nämä ovat. Muisto ENNEN internettiä. Kun ei viidessä sekunnissa googlekääntäjä auttanut, vaan piti tavata kirjasta. Kyllä, olen vanha. Leikkasin kirjasta kirjaimia, pirun pieniä olivat. Ajattelin, että teen tämän kunnolla. Mietin taustat, valot ja varjot kohdilleen. Taustaksi löysin pehmolelun. Sehän näyttäisi pehmeältä ja kauniilta kuin enkelin siipi. Siihen vain kirjaimet päälle, otan kuvan ja valmista tuli.  Asettelin E:n, pä tippui matkalla jo kolme kertaa. En ihan tajunnut, kuinka työläs on saada ne pikkuiset paperinpalat pysymään siinä pehmon päällä. Sitten hukkuikin nen. Ei voinut ees kirota, kun kaikki muut oli jo nukkumassa. Kädessäni on enää li. Tämä vielä ja valmista tuli. Koira tulee ihastelemaan tätä käsittämättömän hienoa asetelmaa. Tuhahti ja sinne me

Siellä sitä on kengässä, noin miljoona kappaletta. Ihmettelinkin yksi päivä, että onpas kengän sisus tummunut. Hiukan äklöstelin, noinko kakkaset jalat minulla on. Tarkempaa tutkimusta tehdessäni, tajusin sen olevan vain koirankarvaa. Jotain saattas ällöttää, itsehän ajattelen, että niistähän tuli kerta heitolla lämpimämmät. Sitä karvaahan on joka paikassa. Lattialla, vaatteissa, sängyssä, sohvalla, jopa seinissä. Mutta surullisempi olisin, jos niitä ei olisi.  Minulla on aina ollut koiria. Kun olin lapsena yksinäinen, juttelin koiralle. Kävelin luonnossa heidän kanssaan. Koin suunnatonta vapautta, kun juoksin kallioilla koira vierelläni. Koirat ovat kulkeneet mukanani läpi elämän. Ne ovat nähneet vaikeudet, kyyneleet, masennuksen. Ne ovat kuunnelleet suruni ja istuneet vieressä, kun tekisi mieli luovuttaa. Ne ovat nähneet minussa ne parhaimmat ja pahimmat puolet. Ne eivät ole koskaan menettäneet uskoaan minuun, vaikka itse en uskonut. Ne ovat saaneet minut ylös joka päivä. Ne nukkuvat

 Aloitan säästä. Pakkasta, lunta, pakkasta lunta ja vielä vähän lisää. Yleensä ajattelen, että se on vain pukeutumiskysymys. Mutta laitan viisi kerrosta vaatetta ( normaalisti on kolme. Ilmanko se mies sanoi, että hiljaista on sillä rintamalla talvella. Toisen kerroksen kohdalla ajattelee, että ei nämä lopu ikinä), pääsen muutaman askeleen ulko- ovesta ja käännyn takaisin: Ei pysty. Töiden jälkeen raahaudun ekana liiterille. Uunit lämpiämään ja kola käteen. Pari tuntia siinä kevyesti menee, kun kolakin on kiero. Naapuriin ajaa traktori. Vittu.  Sama toistuu ja toistuu. Kyllä ajattelen taas Kreikkaa, eipä olisi lumitöitä tai kylmyyttä. Mutta korona on. Harrastuksiin olisi kiva päästä. Vetää kunnon känni ja tanssia pilkkuun asti baarissa. Käydä vaikka laskettelemassa. Mitä pirua kaikki nyt kotimaassa matkailee, just kun alkaa parhaat harrastuskelit, nuilottasivat siellä mökeissään niin kuin minäkin.  Mutta koska lunta on riittävästi, raahasin koirat ja itseni umpihankeen. Sadan metrin jä

 Aamukahvissa tuli vastaan koirankarva. Kaivelin sen lusikalla. Viidennen jälkeen join kahvin karvoineen. Aamut ovat usein( joka päivä) melkoista vastustelua. Herätän hyvin arvaamattoman uhmaikäisen. Käytän koirat, annan lapselle leivän, jota hän ei kuitenkaan syö. Laitan tukan eli valitsen pistänkö sinisen vai mustan pompulan. Raahaan lapsen vaatteenvaihtoon ja huomaan, että itsellä on vieläkin pyjama. Kun menen hakemaan omia vaatteitani, lapsi on palannut aamupalapöytään ja läikyttänyt maitolasin pöydälle, matolle, seinälle, niille puhtaille vaatteille, jotka vaihdoin viisi sekuntia sitten.  Seuraavaksi ulkovaatteiden pukeminen. Kauhea kiemurtelu, huuto ja läpsintä. Pyyhin hikeä ja yritän pitää kiinni hermon rippeistäni. Kyllä huomenna sujuu, vakuuttelen itselleni. Vaikka tiedän sen olevan valhe.  Pudotan lapsen hoitoon ja huokaisen. Töihin lepäämään.  Tässä voisi miettiä, että riittääkö tunti tähän kaikkeen? Hyvin riittää. Työkaveri kertoi joskus heräävänsä kahta tuntia ennen töitä,