Epäonnenenkeli

 Mieheni mukaan minulla on suhteellisen omalaatuinen ajatusmalli. Minusta ei ollenkaan, ajattelen vain asiat hiukan pidemmälle.  Esimerkiksi vaihdoin auton pari vuotta sitten. Olin hetken aikaa kahden auton loukussa ja siksi en raaskinut "uuteen" biiliin kaskoa maksaa. Enkä minä sitä voi enää ottaa, koska jos niin tekisin, huomenna palaa auto. Tai ajan hirveen. Loogista, eikö.  Meillä on ollut jääkaapin ovessa kohta kolme vuotta lähimmän sairaalan lastenosaston numerot. Ei niitä voi siitä pois ottaa, koska samalla sekunnillahan se lapsi sairastuu taas.  Niin ei ole käynyt moneen vuoteen, mutta miksi ottaa turhia riskejä.  Maksan liikuntavakuutuksia. Maksan täyden hinnan, kun tiedän, että olen säheltäjä, jolle vaan sattuu aina jotain. Pari sataa euroa mielenrauhasta, ei huono. Mutta eipä oo kyllä mitään sattunutkaan.  Ja olen oppinut, jos totean, että eiköhän se tuokin leviä huomenna. Kyllä pitää lupauksensa ja hajoaa.  Ensin putos pakoputki. Riemuitsin...

 On aamu, oispa kahvia . Kuhan vain itse keittää. Keittimestä puuttuu porot, mutta tilanne on täysin hallinnassa . Teini alkaa kompuroida kouluun, kännykkä toiseen käteen liimattuna. Tekis mieli udella, mitä jäbä duunaa . Mutta en ymmärtäisi muuta  kuin okei sitten  siitä muminasta. Pienempi huutaa äiti kato mua, kato mua, kato mua , kun on riisunut juuri puetut vaatteet.  En ees hengästynyt . Aukaisen varovasti wilman viestit: Appappap! Opettaja puhuu . Ei muuten puhu, kun suljen selaimen. Viikon kauppalista suunnitteilla, hyi visto . Suut makiaksi , sanoi teini. Totean, et ei mitään karkkia. Toinen vinkuu yllärimunia. Kysyn, että pieni muna ja iso sielu vai. Hän ei jostain syystä ymmärtänyt.  Kaupassa kerään ostoksia kärriin. Leipähyllyllä on jo hiki. Huikkaan teinille, anna se soija , eikä todellakaan tarvii kääntää kovempaa. Kassajonossa ihmiset kuittailevat pursuavaa kärriäni. Vastaan, aivan, aivan todellakin, todellakin, puhu vaan, puhu vaan.  Mutta t...

 Niin pitkä matka on kodinhoitohuoneesta suihkuun, että kaksi viikkoa olen sieltä saippuaa vienyt suihkuun.  Suihkusta voi huudella: Kulta, tuotko mulle sen pesuaineen. Eihän se kuule. Mietin lähdenkö lämpimästä suihkusta juoksemaan sitä. Pesen taas shampoolla. Tästä voikin aloittaa kahden viikon mykkäkoulun, kun ei mies sitä saippuaa tuonut. Välillä huudella kovaa ääneen: EI MIKÄÄN. Vaikkei kukaan edes mitään kysyisi. Kirota mielessään kaikki miehet alimpaan... ja urputtaa, missä on menty vikaan.  Ketäpä muutakaan tästä olisi pitänyt syyttää? 

 Aikuisuus vie mukanaan paljon tunteita. Täytyy osata käyttäytyä, täytyy kestää paineita, täytyy suorittaa. Iloista tulee pienempiä ja suruista suurempia. Ei osaa enää iloita taivaalla näkyvästä pilvestä, joka näyttää dinosaurukselta. Jokaisen kuuluu kasvaa, tulla aikuiseksi, eikä voi jäädä loputtomasti kaipaamaan lapsuuden kesiä, riemua karkkirasiasta tai onnistumisista kokeissa. On kohdattava todellisuus ja arki, johon kuuluu työt, perhe, asunto. Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, joihinkin ei. Joskus tuntuu, että niitä ei voi vaikuttaa- asioita on vain paljon enemmän. Ja ne vievät ilon kauemmaksi. Tilalle tulee epävarmuus, huoli. Ehkä jopa tunne, miksi yrittää, kun kaikki hajoaa kuitenkin. Arki itsessäänhän on aivan käsittämättömän tylsää. Käydä töissä, hoitaa lapset ja koirat, siivota talo ja sama toistuu. Joskus siihen puutuu ja miettii, että tätäkö tämä elämä vain on: sukkien keräämistä lattialta, pyykinpesua ja siivoamista. Joskus ajattelee olevansa kynnysmatto, johon lapset ...

 Tämä vuosi on on ollut vaikea. On joutunut olemaan perheen kanssa, kun kaikki mukava on viety. Puolisoa on saanut katella enemmän kuin kymmeneen vuoteen yhteensä. Lapsista on tullut vuodessa kieroja, karmivia ja vaativia otuksia, jotka huutavat koko ajan jotain äitiä. Yritän kyllä viimeiseen asti vältellä piilossa kodinhoitohuoneen kaapissa, mutta sitkeitä ovat. Ja kaappi ahdas. Tämä poikkeusaika on päässyt myös pääni sisälle. Kaikkea kiellettyä tekisi mieli tehdä. Ennen kun mietin jotain kiellettyä, ajattelin paljaan pyllyn näyttämistä auton takaikkunasta. Nykyisin se on vain jos näkisi edes yhden ystävän joskus, jos voisi käydä naapurikaupungissa, jos voisi hillua pubissa, jos pääsisi matkalle. Melko laimeeta.  Kun kaikki on näin karvaasti riistetty, joutuu istumaan hiljaa kaapissa ja kirjoittaa blogia. Arvelehan Kaisa, entä jos ei näitäkään kirjoituksia olisi koskaan julkaistu ilman koronan tuomaa tylsyyttä. Mutta löytyy netistä paljon muutakin kuin blogit. Sitä huomaamatt...

Kun lapselta kastuu sukat: Nainenhan vaihtaisi kuivat, laittaisi märät kuivaamaan, pyyhkisi lattian. Samalla nainen näkisi lattian olevan muutenkin likainen. Hän alkaa imuroida ja luututa. Vaihtaa samalla petivaatteet ja pistää pyykit pyörimään.  Mies käskee heittämään märät sukat ja laittamaan kumpparit. Vaikka olo on välillä(usein) kuin märällä sukalla: vettynyt ja virttynyt , on silti aika nastaa olla nainen.   

 Kuten Kaisa varmaan huomasi, vaihdoin profiilikuvan. Mutta meninkö kirjastoon? No en yllättäin saanut aikaiseksi. Könysin kuitenkin ullakolle ja sieltähän löytyi aarre: sanakirja. Jonnet eikä varmaan Liisatkaan tiedä, mitä nämä ovat. Muisto ENNEN internettiä. Kun ei viidessä sekunnissa googlekääntäjä auttanut, vaan piti tavata kirjasta. Kyllä, olen vanha. Leikkasin kirjasta kirjaimia, pirun pieniä olivat. Ajattelin, että teen tämän kunnolla. Mietin taustat, valot ja varjot kohdilleen. Taustaksi löysin pehmolelun. Sehän näyttäisi pehmeältä ja kauniilta kuin enkelin siipi. Siihen vain kirjaimet päälle, otan kuvan ja valmista tuli.  Asettelin E:n, pä tippui matkalla jo kolme kertaa. En ihan tajunnut, kuinka työläs on saada ne pikkuiset paperinpalat pysymään siinä pehmon päällä. Sitten hukkuikin nen. Ei voinut ees kirota, kun kaikki muut oli jo nukkumassa. Kädessäni on enää li. Tämä vielä ja valmista tuli. Koira tulee ihastelemaan tätä käsittämättömän hienoa asetelmaa. Tuhahti ja...