Epäonnenenkeli

  Se kulki matkassamme ensimmäiseen yhteiseen kämppään. Se oli nykyisen teinin, silloisen uhmaikäisen lelulaatikko. Vaihtoi se vielä pari kertaa paikkaa, ennen kuin se kökötti olohuoneen nurkassa omassa kodissa. Se pölyyntyi rempan keskellä. Sitä siirrettiin milloin mihinkin.  Ja vihdoin laatikko oli valmis purettavaksi. Tavarat löysivät paikkansa. Laatikko kuitenkin jäi tyhjilleen vintille.  Siihen alkoi kerääntyä vuosien varrella remonttijätettä, paloja edellisistä elämistä. Eksyi sinne myös uupumus ja masennus. Mutta myös ne onnenhiput. Oli siellä rakkauttakin. Satatuhatta hymyä, muutama pusu ja kasa halauksia. Mutta laatikko alkoi käydä pieneksi. Sinne yritettiin survoa sitä onnea, mutta tuntui, että se potkaisi kaiken pois joka kerta. Emme huomanneet, kuinka laatikko oli jo ratkennut liitoksistaan. Pari traumaa oli tehnyt siihen valtavat raot.  Mitään sinne ei enää mahtunut. Sinä jätit laatikon minulle ja lähdit. Minä purin sen. Otin talteen kyyneleet, keräsin palat, nauroin kun n

 Kirjoituspäivä ja tuntuu, että mitään ei tule ulos. Pahoittelen, päätä ei ole valitettavasti ammennettu tyhjiin. Mutta aiheet, joita olen pyöritellyt päässäni, eivät vain sovi tähän hetkeen. Mitäpä jos poikkeaisi tyylistä ja kokeilisi tällaista tyhjänlätinää vaihteeksi.  Perjantaina näin ystäviä ja nopeasti keskustelu kääntyi Tinderiin. En ole, sitähän sä kysyit. Vaikka tein sen järkyttävän hyvän kuvauksen itsestäni.  Punnitsin mennyttä parisuhdetta. Jos on ihmisen kanssa ollut puolielämää, voiko olla oikeasti valmis uuteen parisuhteeseen parissa kuukaudessa. Minusta ei.  En voi sanoa olevani sinkku, mutta ehkä sen ja eron puolimatkassa. Kuin jossain välitilassa; päästämässä irti vanhasta, luomassa uutta itseni kanssa. Tuntuisi työläältä tutustua uuteen ihmiseen, hypätä keskustelusta tai sängystä toiseen. Tuntea se hetken läheisyys ja mennä taas. Olen elänyt tämän vaiheen nuoruudessa, eikä ole tarvetta siihen uudelleen. Eikä jaksamista, hiki tulee jo pelkästä ajatuksesta. Huh. Toisil

 Piti kertoa teille siitä koiranomistajan huippuhetkestä. Mutta koska viikonlopputyöt  sotki blogin kirjoittamista, on tämäkin kaksi viikkoa myöhässä. Palataan iltaan, kun olin ylitöissä. Palaan kotiin suhteellisen väsyneenä, toista silmää pitää auki tulitikku. On muuten oivallinen keksintö, jos et ole kokeillut. Haistoin ovelta tutun tuoksun. No pirtsakka pissin hajuhan se. Kysyn teiniltä oletko käyttäynyt koirat, kun hiukan haisee siltä, että et. Ja mitä se tuo pyyhe tekee lattialla. " Äiti, minä arvelin, että et huomaisi." Valitettavasti hajusta tunnistin. Oli sitä saattanut erehtyä muuallekin kuin sen pyyhkeen alle. Kun raivosiivosin keltaista unelmaa, luettelin teinille kaikki maailman kirosanat. Pari jäi väliin, kun en siihen hätään muistanut. Uhmaikäinen taas totesi, että siinä meni sit se ainut matto. Ja eikös sitä ollut myös kaapin alla, joka painaa 300 kiloa, eikä jaksa siirtää. Jalat vasten seinää ja työntö. No niin! Teini kysyikin minulta yksi päivä, miten oon nii

 Ihan tässä perjantai- illan kunniaksi mietin, että jos minulla olisi Tinder, niin miten kuvailisin itseäni: Olen pieniruokainen. Mutta teini syö kyllä sinunkin ruuat. Osaan kaikki temput 😉 Temppuilen niin, että sirkuskin jää kakkoseksi. Osaan käyttäytyä... huonosti tilanteessa kuin tilanteessa. Olen aina oikeassa, joten sinun tarvitsee vain olla väärässä. Palkkaluokitukseni on sen verran hyvä, että sinun täytyy vain elättää minut. Olen kaunis kuin kukka, sillä kukkiihan se perunakin. En murise juuri koskaan. Koirani tekevät sen puolestani. En juo. Muuta kuin silloin tällöin pari lasi...pullollista viiniä. Tonkkakin käy, jos et pulloa halua tuoda. Olen hyvä imemään... sinusta kaiken elämänilon. En ole täydellinen, mutta ihan hyvä. Hyvä riitelemään ja pitämään mykkäkoulua. Aika kympin nainen siis. Mikä saalis. Minussa on toki muitakin huippuhyviä ominaisuuksia, että jos kiinnostuit, kerron yksärillä lisää.

 Kun joskus viisi vuotta sitten aloitin bloggaamisen, kaatui se jo ennen kuin se kerkisi alkaakaan. Minun piti kirjoittaa hänestä , mutta en päässyt yhtä tekstiä pidemmälle.  Silloinen blogin nimi oli Epäonnenenkeli. Mutta koska en ollut todellisuudessa valmis kirjoittamaan, poistin tekstin ja koko blogin. Se on kaikki tai ei mitään tässäkin. Joku hölmöys siinä kävi kuitenkin, että aloitin uudelleen. En saanut enää samaa nimeä, kappas kummaa. Joten perään piti laittaa se N. Olenko muistanut muuten kertoa, mistä se Epäonnenenkeli nimi alunperin tulee? Kerronpa nyt kuitenkin. Joskus eräs ystävä tokaisi, että vaikka kuinka paljon sataisi paskaa taivaalta tähän pöydälle,  niin sinä tyynesti vain siivoat sen pois. No jaskaahan se vain on.  No nyt kun olen taas luopumassa siitä kirjaimesta.  Koska sain lopultakin ostettua sen domainin ja ilman ännää. Mainittakoon nyt vielä, että ihan itse asensin.  Kieli menee solmuun, kun siinä nimessä on niin monta niitä. Sähköpostin oikeinkirjoitus on hyv

 Taistelin viime viikolla tasan viisi aamua uhmaikäisen kanssa. Ei minusta huono ollenkaan. Ja varsinkin yksin, kun ei ole ketään kelle huutaa: Voisit sinäkin jotain tehdä! No siinä aamulla kuuntelet lapsen laulua pöntöllä, eikä loppua näy. Aloittaa piru aina alusta, kun yrittää seuraavaa lähtörutiinia. Jossain välissä palaa hermo ja hän huomauttaa hyvin korkealta, etten ymmärrä hänen lauluaan. Eikä hän kuinka lähellä otsasuonen räjähtäminen on. Hymyilen kuitenkin vielä. Minä todella yritän. Toisena aamuna hän selvästi vaihtoi taktiikkaa ja käytti haukkumasanoja, kuten pahvipää. Olin otettu. Melko laadukas sanavarasto hänelle on kehittynyt. Kolmantena aamuna käyttöön otettiin isä- kortti. Kun isän luona ja kun siellä. Olet nyt valitettavasti täällä äidin luona ja tämä pahvipää on komennossa. Neljäs aamu näyttikin liian hyvältä. Lapsi oli ihmeellisen positiivisella tuulella. Odottelin räjähdystä, mutta turhaan. Vartti aikataulusta edellä, laitanpa auton käyntiin valmiiksi.  Se oli virhe

 Siinä sinä olit. Pidit kädestä ja tuntui hyvältä. En läimäissyt kättäsi pois ötökkänä, niin kuin silloin joskus. Annoin sen olla, annoin itseni rakastua sinuun uudelleen. Heräsin ja ensimmäisen kerran kuukausiin ikävöin sinua. Fyysisesti ja henkisesti.  Nousin ylös ja mietin eroamme. Kahvin valuessa pannuun, valutin suhteemme aivojeni läpi. Kun asuimme vielä yhdessä olosuhteiden pakosta, pyöritin joka ikisen vaihtoehdon päässäni. Annoin ajatuksen käydä kysymyksestä miksi- mitä- miten omaan kusipäisyyteeni. Annoin itselleni luvan vatvoa ja vispata. Sinä päivänä kun lähdit, tuntui, että olin valmis.  Erotessa lupasin itselleni, että kantaisin lapset tästä asiasta yli, sitten olisi minun aikani surra. Kerroin läheisilleni ja painotin erityisesti lasten takia, ettei aiheella mässäiltäisi. Vastasin uhmaikäiselle kysymykseen erosta lapsentasoisesti, että äiti ja isä ei osannut puhua. Eikä pyytää anteeksi. Paljon se ei totuudesta poikennut. "Kyllä ois kannattanut äiti. Nyt mun sydän on