Epäihana joulu

Joka jouluinen näpit jäässä jo valmiiks- hautausmaalla käynti. Uhmaikäinen kysyy, miksi ihmiset kuolee. Vastaan, koska kaikki kuolevat joskus. Hän: Ei kuole, jos ne vain pussaa toisiaan.

Palasin ajatuksissani viimeisiin viikkoihin. Kuten olen kertonut, juhlapyhät ovat vaikeita. Ystäväni kysyi taannoin miksi en pidä joulusta. Ensimmäisen joulupukin minkä muistan, oli kännissä. Kilinä kuului kuluteista pulloista, ei kulkusista. Se pukki oli minun isäni. Siihen särkyi joulun taika. 

Viime aikoina olen siis rypenyt ja miettinyt, miten vuosi on mennyt. Stressannut joulua. Kuin joulu mitattaisiin rahassa. Joku sanoo ostaneensa lapselleen satasen lenkkarit. Ei koskaan olisi varaa tuollaiseen. En ostanut yhtään lahjaa, mitä teini toivoi. Uhmaikäisen lahjabudjetti oli 15e. Telkkari tuputtaa mainosta mainoksen perään kalliista leluista. Äiti, tuon minä haluan.

Kaupallisuus tunkee ovista ja ikkunoista sisään, vaikka ei haluaisi. Ihmisten arvostus toista kohtaan tuntuu vain laskevan joulun aikana. On helppo huutaa myyjälle kaupassa, kirota posti alimpaan helvettiin, koska itse tilasit paketin liian myöhään ja sen jälkeen mennä instaan toivottamaan kaikille oikein rauhallista joulua. 

Palasin ajatuksissani lapsuuteni jouluihin. Kun äiti oli yksinhuoltaja ja saimme ehkä yhdet lahjat. Kysyin äidiltä, myisikö se minut miljoonalla, jotta sinulla olisi rahaa. Mutta meillä oli äiti, ruokaa ja kiireettömät lastenohjelmat. Veli teki sohvasta majan ja huolehti minusta. Askartelimme pahvista tonttuja. Oli turvallista ja lämmintä.

Istuin sohvalla ja mietin, miksi murehdin. Ei minun lapseni tarvitse 100e ryhmä Hau vahtitornia, tai uutta pelikonsolia. Heillä minut,meidät. Heillä on mummot,ukit,tädit ja sedät. Minulla on ihana perhe ja ystävät. Ja parastahan joulussa ei todellakaan ole se lahjan saaminen. No vatut, totta kai se on parasta.

No ei, se on se, kun saat miettiä, mitä kenellekin. Miettiä mitä haluaisi antaa, mikä tuottaisi iloa. Kirpparilöydöstä voi tuunata hienon lahjan pienellä rahalla. Joskus pelkkä avaimenperä on just hyvä. Tai ehkä uusi kokemus. Kuin paketoisi rakkautta pakettiin.

Mielessäni kurkistan toisiin koteja. Niitä, missä valitaan ruuan ja lasten lahjojen väliltä. Niitä missä istuu sohvalla kaksi aikuista, tyhjä kehto vieressään. Niitä, joissa on menetetty enemmän. Niitä, joissa sairaus tappaa, vaikka kuinka pusuttelis. Niitä, joissa yksinäisyys syö. Niitä, joissa pukki on kännissä ja lapset särkyneitä. 

Kuten kaikessa muussakin,niin myös joulussa on kyse itsestä. Itsekästä tiedän. Tässä reilu kolmekymmentä vuotta eläneenä alan vihdoin tajuta sen. Kaikki lähtee itsestä. Se taistelu, mitä käyn, on oma sotani itseäni kanssa. Ja vain minä voin sen voittaa. Toiset voivat kehua minua ja tunnen, etten ole sen arvoinen. Mutta entäpä jos olisin? Tosiasiassa lapset ei arvota minua lahjojen summan mukaan,ei tavaroiden määrällä. Toivottavasti he ovat oppineet minulta jotain tärkeämpää.

Muistot, hyvät ja huonot, ovat tehneet minusta juuri tällaisen. Joskus on ihan ok rypeä ja pitääkin, jotta muistaa olla tarpeeksi nöyrä. Nöyrä tietämään, kuinka onnekas sitä onkaan ihmisistä ympärillään.

Vuosien mittaan, hautakynttilöiden määrä kassissa lisääntyy. Jospa rakastaisi itseäänkin edes vähän tällä matkalla. Joko olisin ruoskinut itseäni jo tarpeeksi. 

Arvostaisi heitä, jotka ovat vielä täällä. Sillä ihminen tarvitsee rakkautta. Ja paljon pusuja, jottei se kuole.





Kommentit