Omaehtoinen karanteeni


 Kun päässä on tukko. Sellainen tuke, johon ei auta prinsessaunet. Päähän tunkee ajatusta, eikä mikään tule ulos. Syntyy henkinen tulppa. Ja tietenkin niitä negatiivisia ajatuksia on enemmän. Ei auta posin kautta ajattelu ei. 

Demonit nousevat, oikein nostavat sarviaan, heristelevät nyrkkiä, nyt taas mennään. Yhtään ei auta sekään, että huusin eilen lapsille lähteväni, jos eivät käyttäydy.

Siihen kauhea määrä univelkaa. Ei tässä iässä näkyy elvy yhdillä hyvillä yöunille. Tarviais viikon kooman. Siinä ois kyllä jollekin hyvä liikeidea: Ei kun koomaan vaan kaikki ruuhkavuosissa painivat vanhemmat. Herättää saa sitten, kun ne on muuttanut pois kotoa. No ei oikeesti, muutama vuosikin riittäisi.

Vedin hupparin päälle, vaan ei nuo lapset älyä lukea. Toinen sukelsi jo samaan huppariin. Ei mitään älyä karanteenialueista tai niiden kunnioittamisesta. Puolisolle riitti, kun sanoin et ituttaa liikaa, eipä oo enää tänään näkynyt.

Tarvitsen lomaa omasta elämästä. Sellainen kahden viikon omaehtoinen karanteeni. Jossain kaukana. Karanteeni hupparin sisälle ei näköjään riitä. Ilman lapsia, ilman koiria, ilman töitä. Tekisin omia juttuja, lukisin kirjaa, katsoisin telkkaria, mättäisin herkkuja ja joisin pullo tolkulla viiniä. Nukkuisin hyvin ja kävisin lenkillä, ihan itsekseni. Kuuntelisin musiikkia ilman, että kappaleeseen kuuluu: olkaa hiljaa ees ittu hetki! Ja nauttisin hiljaisuudesta, kun ei kukaan huuda äitiä, ei kukaan vaadi, ei kukaan pissi lattialle, kun ovi ei auennut tarpeeksi nopeasti. 

Tarkemmin kun nyt mietin, en ole koskaan asunut yksin. Siis aina siinä on pyörinyt mies ja lapsi, tai pelkkä lapsi ja tällä hetkellä mies ja lapset. Ei ole ollut niitä hiljaisia hetkiä, ei hiljaisia seiniä. 

Nyt niitä on ruvennut kaipaamaan ja ehkä sitä hiukan pelkääkin. Joskus tämä talo on tyhjä, silloin hiljaisuutta on enemmän kuin edes tarvitsisi. Ja osaako sitä enää olla vain itsensä kanssa, saati sitten puolison. 

Siitä karanteenista. Huomenna olisin takaisin, on liian hiljaista. Kahvinkeitin saatto jäädä päälle. Pyykitkin jäi pesemättä. Laitoinko lapselle hoitokassin valmiiksi? Muistinko kiristää teiniä lukemaan kokeisiin? 

Ihminen on herkkä pakenemaan silloin, kun syntyy tukos. Se olisi se helpoin tie. Joskus se tuntuu ainoalta ulospääsyltä. Sitä luulee tarvitsevansa, vaikka tietää, ettei se ole mikään ratkaisu. Kun täytyisi purkaa se tukos, asia kerrallaan. Se tuntuu raskaalta, ehkä ylitsepääsemättömältäkin. Yhtään ei tiedä, mistä aloittaisi, kuormaa on vain liikaa.

Minä luulen, että tähän on tällä hetkellä vain yksi lääke. Hyvät pikkujoulut. En ole vielä päättänyt, mihin pikkujouluihin tänä vuonna menisin kuokkimaan. 

Ja se tukos, otan se pois ja annan paskan valua ulos. Pikkujouluista terapiaan? Mitäpä sitä semmosia, onhan minulla Kaisa ja Kaisalla paljon kahvia.

Ps: Hah, sohvan takana on näköjään valkoista seinää, jossa ei ole kuraa, viime kesän itikan raatoja tai hämäkinseittiä!




Kommentit