Epäonnenenkeli

 Katson pienempää ja sanon: Älä kasva koskaan isoksi.  Tuuli riepottelee ulko- ovea. Teini lähti siitä ovet paukkuen pois. Se lapsi, joka ei ole koskaan saanut kotiarestia. Lapsi, jonka kanssa on puhuttu aina kaikki asiat. Se lapsi, joka tunneälyllään yllättää minut lähes aina.  Hän karkasi kotoa. Onneksi tiesin minne. Mutta ei niitä vaikeita asioita karkuun pääse, vaikka kuinka yrittäisi. Ne ottaa sinut kiinni tavalla tai toisella. Keräsin pirstaleita lattialta. Eikun ihan siis oikeasti. Kun pienempi tiputti lasin. Kasailin samalla itseäni, palanen kerrallaan. Mietin äitiyttäni, mikä olikaan mennyt pieleen. Oikein ryömin siellä suossa, sukelsinkin pari kertaa.  Tähän asti sitä on rimpuillut ja taistellut. Harrastanut sitä kuuluisaa selviytymistä. Käynyt pohjalla, sen kellarissa, mutta noussut kuitenkin aina päivänvaloon. -Enää minä en jaksa, jos Ville-Maija (huom. nimi muutettu) haluaa lähteä. Nyt minä olen ihan loppu. Lapset on se, minkä eteen jaksaa. Ne, joiden vu...

 Tässä kun on taistellut ruokapöydässä tunnin kaurapuurosta. "En halua. Se on pahaa. Laitoit liian paljon lautaselle. Liian paksua. Vääränlainen lusikka. Haluan voita. Puuro on liian kylmää." Siinä sitten pistin kolmannen kerran puuron mikroon, pidin sinua sylissä ja yritin kasailla omia hermojani. Ei se helppoa ole tuo puuronkeitto. Joskus tulee liian paksua. Lusikka ei uppoa ja kaikki tuntuu vaikealta. Ei vain jaksaisi hämmentää. Samalla kuuntelet vierestä, miten se pitäisi keittää, kuinka pitkään ja mitä siitä pitäisi tulla. On ihmisiä, jotka hämmentävät puolestasi. Oma pää ei meinaa pysyä kasassa ja usein se palaa pohjaan, kun on liian monta muuttujaa sopassa. Tekisi mieli huutaa. Huudankin, mutta kukaan ei kuule. Kyynel tipahtaa kattilaan. Se tekee sitä suolaisemman.  Yksin ei aina jaksaisi tehdä ruokaa. Miettiä, kuinka rahat riittävät. Joskus on vain syötävä sitä puuroa. En vain kerro lapsille, että miksi. Joinakin päivinä puurosta tulee velliä ja on helpompi hengittää....

 "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, silloin on parempi olla hiljaa." Olen nyt tässä kesän viettänyt hiljaiseloa. Eikä tämä taida toimia. Epäonnestahan tämä blogi on tehty. On vaikea tehdä hattaraa paskasta. Ei kierry sitten millään tötterön ympärille. Olin haaveillut tekeväni tämän kesän 80 % työaikaa ja keskittyväni blogiin. Koska tuli ero, ei minulla ollut siihen varaa. Jotenkin sitten luovutin koko blogin suhteen. Ei jaksa, eikä pysty. Ei minusta tulisikaan kuuluisaa kirjoittajaa. Enkä todellakaan tiedä, miten kuvittelin yhden kesän riittävän siihen. Mutta koska tykkään tulla alas kovaa ja korkealta, niin tämä oli ajatukseni. Aika tuli vastaan. Yksinhuoltajana rattaita on kaksikertaa enemmän. Kun yksi jumiutuu, alkaa kaikki hidastua. Kirjoittamiseen ei jäänyt aikaa. Ei edes sitä varttia. Tai ehkä minä pakenin. En osaisi kirjoittaa onnettomasta onnellista. Ja kuka sitä rämpimistä jaksaisi loputtomiin lukea. Pelkäsin aloittaa enää. Ihmiset ovat hävinneet.  Kelle minä enää ...

 Täällä taas. Pysyin poissa, koska ajettelin, ettei minulla ole mitään hyvää sanottavaa. Että sitä kakkaa vaan tuntuu lentävän tuulettimeen sitä tahtia, ettei kukaan jaksa lukea. Mutta koska loppua ei näy, niin sama oli palata. Sillä voihan olla, että paskanmäärä on vain vakio. Olen tässä nyt eron jälkeen selvitellyt asumiskuvioita. Säästänyt ja pistänyt hakemusta pankkiin. Mutta näköjään yyhoo on yhtä arvostettu pankissa kuin sinkkumarkkinoilla: viimeinen vaihtoehto. Olen aina ajatellut, että kun on tarpeeksi ahkera, kaiken voi saavuttaa. Mutta ei, vaikka olisi käsiraha säästössä ja työpaikka, ei sillä ole mitään merkitystä. " Käytännössä sitä lainaa ei voi saada yksinään." Aivan. Eli ei sillä ahkeruudella tai säästämisellä ole oikeastaan mitään väliä, koska sinä nyt vain olet surkea yh. Hommaa jonkinsortin puoliso ja tule takaisin. Mitä opimme tästä: Ikinä ei kannata erota. Vaikka vaan rahan takia yhdessä.  Viime päivinä olen purskahtanut itkuun enemmän kuin kahden lapsen ä...

 Tämän kesän piti olla erilainen. Olisin nauttinut pitkistä viikonlopuista osittaisen hoitovapaan turvin.  Ystävä muistuttikin, milloin aloitan sen. - En milloinkaan. Tuli väsy, tuli itku. Ei minulla vain ole varaa siihen yksin. Ihmiset tuntuivat arvostelevan enemmän. Miksi teen niin tai näin. Tuntui, että yksinhuoltajan täytyi olla paljon tehokkaampi, parempi ja upea samaan aikaan. Vai olinko se sittenkin minä, joka sieltä huuteli. Parisuhteessa viis veisasin kenenkään ittuiluille. Nyt tunnuin ottavat kaiken sisään ja on muuten nenä täynnä herneitä. Mutta miksi. Ajatuksiin hiipii väkisinkin, ettei ole tarpeeksi hyvä äiti. Vaikka miksipä se olisi muuttunut eron jälkeenkään. Aivan sama ihminenhän minä olen. Eikä kotini näytä edelleenkään täydelliseltä tai pihani ole puutarhalehdestä. Mutta koko ajan  pitää yrittää parastaan ja vielä hiukan enemmänkin. Mutta kenelle? Niille arvostelijoille vai itselleen.  Mutta näyttää pitää, että pärjää. Tämä on kai sama kuin exät puk...

 Lähdinpä autokaupoilla ystävän kanssa. Hän on mies ja jos sanon sanan iskari, hän ajaisi lähimmälle kebabille ja tilaisi iskenderin.  Eikä siinä mitään pahaa ole, mutta ymmärrän hänen tarvitsevan hiukan henkistä apua. Saavumme kauppiaan luo. Hän on tyypillinen autokauppias, jos nykypäivänä näin voi ilmaista. Jos ei, sanonpa nyt kuitenkin. Hyvin pukeutunut keski-ikäinen mies. Hiukset vedetty geelillä tai kananmunalla taakse. Jos hänellä olisi henkselit, hän paukuttelisi niitä. Kengät on kiiltävät ja puhtaat, ei yhtään koiranjaskaa missään. Outoa, sanon minä. "Tulitte autokaupoille." No ihanko totta, ei kun sitä kebabia hakemaan. Hän alkaa myydä autoa miehelle. Katse vilkaisee välillä minua, mutta ohittaa kuin mato koukun. Hän kuitenkin olettaa minun olevan samaa perhettä ja kuulen sanan vaimo. Tämä vaimo kuitenkin könyää auton alle. "Tällä on kyllä ollut paljon kysyntää, varmasti on ottajia", kuulen auton alle ja homma hiukan haiskahtaa.  - Mitäs täällä roikkuu? Kys...

 Ahdistus. Se tuli käymään vappuna. Lasten ilmapalloissa somessa. Kiersin kaukaa kaupat, etten joutuisi sanomaan lapselle, että et saisi sitä Nalle Puh- palloa.  Ahdistus tuntui jäävän vuokralle. Tuntui, että se vei minulta enemmän kuin maksoi. Päässä musteni. Kuin kukka, kaikki hyvä tuntui lakastuvan. Lehti kerrallaan veit sen minulta. Taivutit varren ja napsaisit. Ahdistus tuli mukaani töihin. Ei minusta ole tähänkään. Veit ammattitaidon pala kerrallaan. Olit todella hyvä siinä. Ahdistus voimistui, kun äitienpäivä tuli. Osasin sitä odottaakin. Kerroit kuinka paska minä olen. Kuinka en edes yritä. Kuinka muut ovat niin paljon parempia. Jonkunhan se pitää olla se luuseri tässäkin perheessä. Ahdistus vilkaisi myös peilistä. En ole tarpeeksi sitä tai tätä. Näytit kaikki ne virheet, mitkä pitäisi muuttaa.  Ahdistus takertui myös sanoihini. Tunsin sanovani aina jotain väärää. Ja jos en sanonut, ajattelin niitä kertoja, kun olin. Miksi en saanutkaan sitä pitkää kieltä, jolla l...