Epäonnenenkeli

 Taannoin satuin vilkasemaan telkkaria, jossa oli haastattelu mustavalkoajalta. Naisilta kysyttiin, ottavatko miehet helpommin kontaktia kesällä. Kyllä, miehet ovat kuulemma puheliaampia ja lähestyvät helpommin. Mietin, jos mieheltä tulee sana päivässä, tuleeko kesällä kaksi? Kyllä minä voin yhtyä tähän. Jos minä tykkäisin omasta sukupuolestani, pitäisin niitä huomattavasti viehättävämpänä bikineissä kuin toppahaalareissa. Seksissäkin säästää aikaa, kun ei tarvitse riisua kolmea kerrastoa. Mutta onko kesä suomalaisella se vuoden kohokohta? Keväisin sitä ajattelee, että tästä tulee mahtava kesä. Odotus on korkealla sekä loman, että kelin suhteen. Jos sataa vettä koko kesän, voi syyttää säätä, miksi kaikki meni taas vatuiksi. Jos on liian kuuma, pilasi se kaiken kivan, koska ei jaksanut tehdä mitään. Jokaisella tuntuu olevan se oma celsiusaste, josta se sää EI voi laskea taikka nousta. Siinä se Pekka Pouta pyörittelee taas päätään ja nauraa partaansa suorassa lähetyksessä, kun keli on no

 Anoppi osti vuosia sitten meille paripeiton. Peiton, jonka nimi jo itsessään kertoo, että sen alle tarvitset kaverin. Silloin kun alkaa seurustella, peitoksi riittäisi vaikka vain nenäliina. Sitä ollaan niin rakastuneita ja niin koomassa siitä toisesta, ettei edes ymmärrä kylmää. Sitä änkeää niin lähelle, lusikkaa tiivistetään niin, ettei oma ihokaan saa henkeä. Aamulla siinä ollaan edelleen, vaikka yöllä kävisi mielessä, että nyt on käsi hiukan jumissa. Ei, toisesta ei voi päästää irti. Muutaman vuoden jälkeen turvaväliä on tullut noin kymmenen senttiä. Suukotellaan ja katsotaan ohjelmia kainalossa. Molemmilla on omat peitot. Viiden vuoden jälkeen väli on kasvanut kahteenkymmeneen. Enää ei jaksa suukotella, pieni hipaisu iltaisin on ihan hyvä. Arki kuormittaa ja se parisuhde hautautuu jonnekin. Nukkumaan mennessä miettii, onko muistanut ilmoittaa mummolle, että se lapsi tuleekin huomenna sinne. Vai oliko se aamuvuoro sittenkään, mihin olin menossa. Sitä väsyneenä kaivautuu paripeiton

 Eräs suomalainen lentoyhtiö heitteli mainoksia, että liput alkaen yhteen suuntaan. Puhelimethan kuuntelee ja onkin kuunnellut hyvin tarkasti. Viikonloppuna oli sellaisia haista vattu-päiviä.   (Ihan itse sensuroin, aika hyvä, eikö). Tiedättekö sellaisia, että kun vatuttaa kaikki. Sitä miettii, että milloin noista lapsista on tullut näin ärsyttäviä. Tai miehestä, tai koirista. Vanha kahvikuppikin ärsyttää tiskipöydän laidalla. Pyykkiteline on viisi senttiä väärässä kulmassa. Haluaisi uusia vaatteita, puhtaan kodin, uuden elämän. Oravanpyörässä roikkuminen tuntuu turhalta, koska rikastumaan ei näissä hommissa pääse. Itessähän ei tietenkään mitään vikaa ole, eikä varsinkaan omassa asenteessa. Tällaiset päivät ovat sellaisia paskamyrskyn huippuja. Kun oikein veistelet negatiivista kaikesta ja kaikista. Kun oikein sukellat sinne itsesäälin syövereihin. Silloin lentolippu ilman paluuta olisi enemmän kuin tarpeen.  Mistä ne tuollaiset päivät tulee. No nyt ei ole kyse menkoista, vaikka varmas

Kun yhden aikaan yöllä tongin roskista, että muistinko laittaa sen hiusväripurkin roskikseen, ettei koirat sitä syö, mietin, että onkohan minulla sittenkin neuroottisia oireita. Epäillyt olen aiemminkin. Mutta jotenkin olen tottunut ryskyttämään ulko- ovea seitsemän kertaa ennen lähtöä. Tai tarkistamaan uunin edustat iltaisin, ettei vaan mökki pala. Kerään laturit järjestelmällisesti pistorasioista, ( vaikka mies sanoo, että olisihan se kiva olla akkua puhelimessa, niin herätyskellokin soisi). Silloin tällöin tarkistan ennen nukkumaanmenoa onko hellan levyt nollilla. Ja ehkä saatan viellä yöllä riuhtoa ulko-oveakin, että kestääkö se lukko varmasti. Selvästi olen katsonut liikaa murhaohjelmia.  Pyykkinarukin täytetään järjestelmällisesti, vaikka ei siinä miehen mielestä ole mitään logiikkaa. Lasten en anna auttaa, sillä heidän näkemys tuntuu olevan ihan erilainen. Ihan niin kuin ne voisi laittaa ihan mihin vain, kuhan ne ovat vain telineessä. Lasithan täytyy olla astiakaapissa tietyssä

 Kun aloitin tämän blogin, sanoin, että jos ei vuodessa oo tuhat kävijää blogissa niin lopetan. Eihän sillä tietysti mitään väliä ole, olen vain tusinakirjoittelija kodinhoitohuoneen kaapissa. Moni youtubettaja nauraisi partaansa, 1000, laita nainen kolme nollaa lisää. Mutta kyllä, olisihan se kiva, suorastaan tunnustus, kun edes joku muukin kuin Kaisa erehtyisi näitä lukemaan. Joku muukin kuin oma äiti, sisko, serkku. Se kai se kuitenkin blogin idea on: kertoa mielenkiintoisia asioita vapaaksi luettavaksi muille samanhenkisille.  Ehkä varmaan olisi se miljoona tykkäystä, jos en olisi ottanut kuvaa siitä kompostin kannesta, tai kurajäljistä. Tai kirjoittanut kökkäreistä.  Nyt kun tarkemmin mietin, onhan tämä blogini aikamoinen sillisalaatti. Joskus menee oikein kivasti, joskus vinksottaa kaikki. Aiheet vaihtelevat masennuksesta tiskeihin. Ja pakko vielä mainita se pukeminen, monta kertaa olen kirjoittanut siitä. Vaan, nytpä voin ilokseni kertoa, että nyt on kesä, menkööt vaikka alasti.

 Olen aina kadehtinut vanhempia, jotka jaksavat viedä lapsiaan muskariin, vauvauintiin tai kerhoihin.  Ei niin mikään raha saisi minua heräämään vapaaehtoisesti hirveän aikaisin (eli kahdeksalta) minnekään uimaan. Ja siihen ensin tunnin pukeminen ja riisuminen. Sitten värjöttelet huulet sinisenä siellä altaassa ja koitat saada täriseviä huulia hymyyn. Siihen toinen tunti pukemista. Ei, ei sitten millään. Entäs se muskari. Itsellä ei ole ollut koskaan minkäänlaista rytmikorvaa ja veikkaan, että kaksivuotiailla vielä vähemmän. Siitä metelistä pitäisi nauttia, kun räkä poskella möngerretään laulun tapaista ja paukutellaan palikoita.   Ja kuka perkele on keksinyt, että ala-asteella on ostettava nokkahuilu ja vieläpä soittaa sitä.  " Mullahan oli joskus nokkahuilu, vaan äiti heitti sillä kuikkaa". Enkä edes osunut. En ymmärrä, kuka sitä vinkumista voi kuunnella ja kehua kirkkain silmin lasta: kauhean kauniisti soitat. Tai ne kerhot. Heräät sinnekin ajoissa, sinkoillen, että onkoha

 Pitäisi olla kevät, auringon paistaa ja lämpötilan kohota. Eipä paista ei. Lämpötila roikkuu niukasti nollan tällä puolen, tuuli tekee siitä entistä kylmempää. Remontti on alkanut ja mökki vetää tilapäisesti hiukan vääristä paikoista. Tästä on seurannut sellainen kestoitutus. Suorastaan vihaan kylmyyttä. Minua ei saisi alastomiin selviytyjiin edes miljoonalla. En kerta kaikkisesti vain kestä kylmää. Ja kyllä tämähän on vain pukeutumiskysymys. Ja osaan laittaa vaatteet kitisemättä päälle silloin tällöin. Mutta kyllä minä tarvitsen lämpöä, että selviää taas talvesta. Yleisestihän on tiedossa, että heitän välihousut juhannussaunaan ja äkkiä takaisin. Bikinejä pidin viimeksi vuonna, vuonna.. vuonna, noh oon minä niitä joskus pitänyt.  Kesäksi vaihdan vain hiukan lyhyemmät villasukat. Harvoin on niin hyviä kelejä, että tarkenisi ilman toppahousuja. Kesärenkaat kyllä autoon vaihdettiin, mutta untuvatakki on ja pysyy. Tässä kylmyyden keskellä on tullut pari ajatusta, mitkä on ainakin mieltä