Epäonnenenkeli

 Mikähän saa ihmisen heräämään keskellä yötä? Sen tuoksu on niin vahva. Sitä on erinäköistä ja -kokoista. Se saa erilaiset tunteet heräämään.  Se on koiranpaska. Kun neljän aikaan yöllä herään siihen tuoksuun, ajattelen, että voi kakka ja käännän kylkeä. Nukun vielä vähän aikaa, sillä siellähän se lattialla jo on.  Mutta ei kyllä pysty. On noustava, niin kutsuva on se haju. Kävellessäni katkaisijalle mietin, minkähänlainen vahinko se on sattunut. Toivon pikkukikkaretta, eteisessä, yhdessä pienessä siistissä kasassa.  Kun näen vanan tulleen keittiöstä eteiseen, kadun laittaneeni valon. Kävelen olohuoneeseen, toinen silmä kiinni aukaisen valot. Kurkistan varovasti. Jes, sohvat ovat säästyneet. Täällä näyttää ihan hyvältä, kunnes silmäni pysähtyvät vanaan seinällä. Ei minun fysiikan lait kyllä kerro, miten noin korkealle voi paskaa saada. No, ei auta, moppi käteen ja siivoamaan. Tunti siinä meni ja kädet tuntuu edelleen olevan siinä itsessään, vaikka pesin ne ainakin kolmetoista kertaa. K

 Istun autossa, silmät lumpsaa, bensavalo hehkuu uhkaavan punaisena ja housut ovat ihan litimärät. Mietin jo väsyneenä, että lirahtiko housuun. Nytkö ne kuuluisat lihakset pettivät? Miten tähän päädyttiin? Töiden jälkeen lähdin kiireessä lintumetsälle. Unen puutetta olin tasaisen tappavaan tahtiin kasvattanut koko viikon. En tiedä oliko syynä se väsymys vai vain ilo kokeilla taas tuuriaan ja lähteä ajamaan korpeen, kun bensamittari ei nouse milliäkään.  Pari tuntia vesisateessa ja kengässä enemmän vettä kuin koskaan enemmän lapsena leikittäessä. Mietin, että onko tämä taas ihan normaali ihmisen hommaa. Katsoin koiraa, joka muistutti enemmän sarvikuonoa. Kuvittelin kaksi kiloa mutaa lattioille. Kodikasta. Ilta hämärtyi ja lähdin ajelemaan ihanan syksyisessä säässä. Punainen valo kojelaudassa toi mukavaa syksyn väriloistoa. Siinä ajellessa väsymys iski lujaa, käänsin lämmöt alas ja mietin, kuka on kussut minun housuihin.  Että semmonen ilta. Sitä minä vaan mietin, että pitääkö olla huoli

 Katsoin taannoin stand up- uusintaa, jossa Ilari Johansson kertoi lukeneensa konmarituksesta. Että jos asia tai esine ei tuota pirskahtelevaa iloa, joutaa se heittää. En muuten itse ole tutustunut koko kirjaan, sillä jos oisin, ei olisi tätä blogiakaan. Aloittaisin ensimmäisenä oman pääni järjestelystä, siirtyen sujuvasti lapsiin, taloon ja koiriin, jonka jälkeen huomaisin nukkuvani kodinhoitohuoneen kaapissa yksin, koska tänään vaan ei yhtään pirskahdellut. Naamakirja heittää milloin mitäkin ilmoituksia ja mainoksia. Seinälle ilmestyy toistaan komeampien ja nuorempien miesten kuvia. Ei huono ja hetkellisesti käy ajatus, että olikohan se ryhmä, mihin juuri liityin ihan sittenkään koiraihmisille suunnattu. No, alan lukea tekstejä kuvien alta. Hyvin alkaa, nuori, komea, urheilullinen...etsii asuntoa. Mitä ihmettä?! Juu, jokaikinen on vailla asumusta opintojensa ajaksi.  Mutta toisaalta kyllähän se pirskahtelisi, jos tuollainen muuttaisi vuokralle. Vuokraus voisi muutamassa vuodessa kään

 Sitä sanotaan, että pienillä lapsilla pienet ongelmat, isoilla lapsilla isot. Ja vatut! Kyllä, kun katsot tuota uhmaikäistä kakaraa, jonka kanssa saat väännön ensin siitä, ettei oteta mehua vaan vettä. Ensin hän huutaa naama punaisena, roikkuen lahkeessa, toistaen pakonomaisesti: mehua. Kun olen vastannut 32 kertaa ei erilaisilla äänenpainoilla, lapsi lopulta suostuu ottamaan vettä. Kävelen keittiöön, otan kaapista mukin, avaan vesihanan... Lattialta alkaa kuulua itkunsekainen vinkuminen, että haluaa sen juomapulloon. Tekisi mieli tarjota koiran vesikuppia tai vaikka sankoa. Mutta ei, minä sanon ei, uhmatakseni kaikkia universumin lakeja.  Hymyillen, silmät (aika varmasti) ilosta kostuen hän vastaanotti tämän päätöksen.. tunnin kuluttua. Kylläpä se ein sanominen kannattaa. Siinä ajassa sai kokea kaikenlaisia ihania tunteita, kuten raivoa, kiukkua, itkua ja pettymystä. Siinäpä sitä lapsi oppi, kuinka aina ei saa mitä haluaa ja minä opin, että seuraavan kerran kun lapseni pyytää vettä,

 On tullut aika luopua uskollisesta kumppanista. Olen saanut räplätä sinua monta vuotta. Yhdessä olemme kontanneet pitkin ojia baari- illan jälkeen. Iltaisin olet ollut minulle se lämpö ja valo. Olet ollut kanssani niin iloissa kuin suruissa. Olet noussut murokulhosta ja vessanpöntöstä. Olet ottanut laatukuvia ja videoita lapsista parhaimmillaan, eli yllättänyt heidät vessasta. Minä en siis ole moneen vuoteen ostanut uutta puhelinta. Vai liekkö siitä jo kymmenen, mutta kukapa niitä nyt laskee. Yleensä olen saanut ne, kun kenellekään muulle ei enää kelpaa ja ovat pelanneet. Hyvin kerkiää kahvin keittää, kun puhelin kirjautuu facebookiin. Tai ainakin yrittää. Joskus onnistuu, useimmiten ei. Yhdessä oli jo näyttö valmiiksi halki, mutta arvelin, että ei omatuntoa soimaa, kun joku muu on kerinnyt ensin. Mutta aivan kauhean työlästä tämä kyllä on. Kun kirjoitat kaikki puhelinnumerot paperille ja sen jälkeen tallennat ne uuteen. Kas, kun et puhelinluetteloa kaivanut, kuulin sanottavan. Entäs

 Tänään en kerinnyt kuin tulla kotiin töistä, niin itutti kuin pientä oravaa. ( Mutta suurta oravaako ei ikinä?) Ovea avatessa kuvittelin miehen alasti essun alla tekemässä ruokaa, ruusun terälehtiä, lapset hoidossa jaja.. No, sehän lapsivapaa meni jo tiistaina, kun vierailtiin tunnin verran paikallisessa ruokakaupassa. Ei ollut terälehtiä ei. Vain teini, joka selittää suu vaahdossa. Juttu oli mallia se teki tätä ja minä sitä. Mutta minähän en ollenkaan ollut osallinen. Siinä asiallisesti keskusteltiin ja totesin, että auta armias, jos minä valheesta sinut kiinni saan (ihan vaan pienesti sievästi nousi epäilys).  Tasan vartti kesti teinillä pokka, ennen kuin juttu rupesi selviämään. Tuijotin häntä ja oli niin hämmentynyt, etten tiennyt mitä sanoa. Minun lapsi on ollut mukana kiusaamisessa! Häpeä iski niin lujaa, että ihan päähän koski. Mahan pohjassa muljahti paha olo. Ei jumalauta tämä ole totta! Sen tuhat ja sata kertaa olen sanonut, että asiat hoidetaan puhumalla ja ketään ei kiusat

 Kun postaa uuden kuvan facebookiin, toivoo kaikkien tykkäävän siitä. Mitä isompi numero, sen parempi. Osa vaihtaa useammin, jotkut ei juuri koskaan. Jotkut käyttävät monta tuntia meikkaamiseen, kuvaukseen, täydelliseen kuvakulmaan. Jotkut vetävät vatsansa sisään tai ovat mahdollisimman lihasmyönteisessä asennossa hengittämättä saadakseen mahdollisimman hyvän kuvan. Mitäpäs se haittaa, jos hiukkasen sinertää, kuhan tulee loistava otos. Jotkut käyttävät filttereitä, muokkaavat kuvia, joskus jopa luonnottoman näköiseksi. Jotkut etsivät täydellistä paikkaa ottaa selfie. Jotkut tienaavat rahaa sillä, että jakavat pärstäänsä jatkuvasti. Ja kun on painanut julkaisunappia, alkaa kilahdella tykkäyksiä, ehkä joku jopa kommentoi. Jaat sen muihin sosiaalisiin medioihin ja sama homma jatkuu.  Mutta todellisuudessa huomenna sitä kuvaa ei muista kukaan. Miksi siis kaikki se vaiva? Onko se sitä, kaipaa hyväksyntää. Tai halu jakaa vain omaa arkeaan. Vai onko kyseessä huono itsetunto. Vai halu näyttää