Epäonnenenkeli

Kävin viikonloppuna yksin reissussa ja yleensä hyvissä ajoin, noin kahta viikkoa ennen, aloitan sen. En minä voi lähteä, en voi jättää lapsia, mitä minä siellä yksinään teen. Yritän keksiä kaikki mahdolliset syyt, miksi perun. Samalla kuitenkin olen iloinen, että lähden, vakuutan epätoivoisesti itselleni, että olen ansainnut tämän.  Kyseessä oli kisareissu. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, olen äärimmäisen hyvä laittamaan tavoitteita. Ja äärimmäisen huono pysymään niissä. Nyt en laittanut itselleni muuta tavoitetta kuin osallistua. Lajinomaista harjoittelua oli takana vähän. Nyt ei ollut todellakaan suoritustalkoita treenien suhteen. Keskityin harjoituksiin, joita näissä aikaraameissa oli mahdollista tehdä. Koitin löytää samalla iloa siihen tekemiseen. No kisat meni yli odotusten, sain sijoituksen. En pyttyä, en mitalia, en kunniaa. Mitä jäi käteen? Ilo. Ilo tekemisestä, ilo hyvästä suorituksesta. Ei kiristynyt hampaat vasten ikeniä koko viikonloppuna, ei harmittanut. En lyönyt hanskoja

" Kyllä sinä pärjäät aina!" On lause, mitä minulle on viljelty vuosien varrella paljon.  Sananahan tuo kuulostaa minusta reppanalta, sellaiselta tiskirievulta, joka on katkeamaisillaan. Se ei herätä mitään ritallista uratekoa tai huikeata selviytymistarinaa. Se on VAIN pärjäämistä. Miten sitä sitten pärjätään niin hyvin? Nuorena koin, että se on minun supervoimani: pärjääminen. Vaikeuksissa kuulin usein tuon lauseen ja arvelin, että niinhän minä teen: pärjään. Minuutista toiseen, joskus tunnista tuntiin ja sitten kun koittaa päivästä päivään, tuntee itsensä voittajaksi. Sitä pärjää, kun on pakko. Pakko hoitaa lapset, koirat. Pakko käydä töissä. Pakko pestä pyykkiä. Pakko toimia. Arki on yhtä pakkoa, mutta kyllä siinä pärjää. Pakko pakottaa liikkeelle, vaikkei haluaisi. Se pistää ihmisen pärjäämään, vaikkei tekisi yhtään mieli. Kun kaikki kiintopisteet katoaa, elämä heittää häränpyllyä kuudennensadan kerran, kyllä sitä miettii, miksi pärjätä. Onko tässä mitään järkeä, kun matt

 On asioita, joihin voi vaikuttaa ja asioita, joihin ei niinkään. Tiistaina uhmaikäinen veti kahden tunnin kilarit. Äitiys on välillä ihan perseestä. Puolisolle sanoin, että jos nyt sanot, että semmostahan se vaan on, saattaapi olla, että takaraivoon läsähtää paistinpannu. Siinä kun kuuntelin niitä kilareita, mietin, ettei saa alentua lapsen tasolla. Ei tietenkään. Poljin jalkaa samassa tahdissa lapseni kanssa ja yritin olla huutamatta. Oppikirjan mukaan, menin kodinhoitohuoneen kaappiin. Lapsi seurasi perästä ja huusi. Kun olin kuusikymmentä kertaa sanonut ei, olin kääntymässä jo kyllään. Mutta olin aikuinen ja totesin, tähän asiaan sinä et vaan voi vaikuttaa. Perään olisi tehnyt mieli lällätellä ja näyttää kieltä.  Sain lopulta hänet nukkumaan sadun jälkeen. Siinä mietin, miten vääristyneitä sadut voikaan olla. Kaikilla on aina onnellinen loppu, jokainen saa prinssinsä. Entäs jos kuitenkin nuo prinsessat eläisivät tosimaailmassa? Tuhkimo:  Tuhkimo on teinityttö, jolla ei ole ilkeää ä

  Lamaviikon jälkeen alkoi taas elämä voittamaan. Tai no voitto kun voitto, kun elämä menee suht normaalisti eteenpäin. Lapsen hoitokuviot on edelleen pyllylleen ja teini viljelee enemmän sitä v- alkuista sanaa kuin minä koskaan. No ehkä kuitenkin hiukan liiottelin. Mutta normaalia. Äitinä koin mestarillisia kasvattajan tunteita taas, kun uhmaikäinen totesi potalle istuessaan: " Tiedätkö äiti, että youtubessa on sellainen video, jossa poika istuu paskalla ja syö tikkaria?" Mielessä vilisi mainos, tiedätkö sinä mitä lapsesi tekee netissä.  Hän pyyhki pyllyään, kun minä yritin taas miettiä, itkiskö vai naurasko. Siinä oli nanosekunti liikaa omia ajatuksia ja täysi vessapaperirulla lensi kaarella vessanpönttöön. Tuijotin sitä rullaa,ei onko se pakko kaivaa sieltä.  Vessaharjalla? Juu,ei.  Ja koska ajatukset lähti laukalle, mietin, mikä oli yhtä vastenmielistä kuin vessanpöntön tonkiminen. Äkkiseltään keksin aika monta. Lapsen oksennus. Tiedät, että se pitäisi siivota, mutta et t

 Noin viikko sitten luin uutista, missä kerrottiin uupumuksesta ja siitä selviämisestä. Pääpointti kai oli, että ei aina pitäisi miettiä, kuinka epäonnistuu, vaan keskittyä siihen hyvään. Että jos nyt sattuu virhe, ei anna maailman romahtaa. Vaan sanoo itselleen, seuraavan kerran menee paremmin. Kuten jo aikaisemmin sanoin, viime viikko oli pohjanoteeraus. Harrastusten osalta tapahtui suuria muutoksia. Lisäksi mokasin yhden jutun, eikä siitä voinut edes ketään muuta, mitä nyt normaalisti tekisin. Töissä muutama virhe lisää. Sitten tuli pienen pieni( ISO) lapsen hoitojärjestelyongelma.  Koska en luovuttanut, tärväsin siinä sivussa yhden ystävyyssuhteen, enkä nyt vielä ole ihan varma, miten se onnistui. Ja koska olin jo valmis minä vs maailma taistoon, haistattelin pitkät puolisolle ja pidin mykkäkoulua. Suvantovaihe siis, tai suo se on, sitä vaan ei tiedä kumpi sinne uppoaa ensin. No palatakseni tähän artikkeliin. Ajattelin, että ajatuksena kaunis, minäpä kokeilen. Ensimmäisen mokan jäl

Tuntuu, että tämä viikko voisi olla jo ohi. Ei , ei niin kuin mikään, ei niin mikään ole sujunut. Epäonnenenkelin siivet raahaa kellarissa ja pää yrittää vielä pysyä pinnalla. Siitä se kaikki yleensä lähtee, kun tajuan tehneeni virheen. Soimaan itseäni, sätin. Olen vihainen, surkea ja nielen itkuni. En tiedä, miten päin olisi, kun niin ituttaa. Itsesääli, se on minun erikoiskyky. Juurimultia myöten käyn läpi kahdenkymmenen vuoden virheet. Ei siinä näe yhtään mitään hyvää missään, koska on päättänyt, että minussahan ei mitään hyvää ole. Siksipä jaan teille muutaman seikan onnistuneeseen itsesääliin. A: Kosta se samalla lapsille, puolisolle, jopa koirille. Ole hiljaa, koska haluaisit vain käpertyä turvapaikkaan, kodinhoitohuoneen kaappiin itkemään. Ehkä ärähdätkin, koska ei jaksaisi olla yhtään sosiaalinen. Ja siitä saa sopivaa lisä pontta itsesäälille.  B: Älä itke, vaikka se helpottaisi. Ei, koska kukapa ei haluaisi nauttia ja rypeä vielä hetken aikaa. Ulkoilmakin voi pilata kaiken sil

 Otin vapaata tänään töistä. Ei, ei tullut potkuja, eikä ole omaa lomaa, eli ihan luvallisesti tätä bloggausta kirjoittelen. Kerroin lapsille, että jee, pitkä viikonloppuvapaa, mitäs tehtäisiin. Sarjana sieltä tykitettiin ja kun laskeskelin, ei siihen riittäisi edes kolme kuukautta. Aloiteltiin aamu leikkien ja laulellen, eli minä join aamukahvia aamuitutus parhaassa vaiheessa ja lapsi katseli lastenohjelmia. Vilkaisin kaaosta ympärilläni ja päätin, etten siivoa tänäänkään. Kaupassa on näköjään kuitenkin käytävä, koska edes sitä kaikkien rakastamaan yrjö- anteeksi kaurapuuroa ei ollut kaapissa. Kahvikupissa ui viisi banaanikärpästä. Ostasko kärpäspaperia vai liekinheittimen? Vai pitäiskö ne biojätteet viedä, koska ilmeisesti roskiskaapin oven pistäminen kiinni ei enää auta. Lista on pitkä ja sanon teinille tiukkaan, että lähde avuksi. Jotenkin tuo äidin ja sisaruksen yhteiset kauppareissut kiinnostavat saman verran kuin netitön puhelin. Lähti kuitenkin, kun tarpeeksi uhkailin. Nuorempi