Epäonnenenkeli

 Vuosi blogin kirjoittamista, 73 tekstiä, mitä on jäänyt käteen? Loputtomat tiskivuoret, vaaralliset pyykkikasat. Hyvin väsyneet lapset, kun äiti kirjoittaa kodinhoitohuoneen kaapissa blogia nukutusaikaan. Hyvää juttuahan ei voi katkaista kesken. On siinä kärsinyt parisuhdekin, kun se päivän yhteinen hetki menee kirjoitellessa jonnijoutavuuksia.  Ehkä työtkin, kun yhdeltätoista yöllä tulee hyvä idea, jota ei voi olla mitenkään jakamatta. Tässä syksyllä tajusin, että enhän minä tätä kenellekään muulle kirjoita. Minä olen se tärkein lukija. Jokaisella tekstillä on merkitys, merkitys minulle.  Kun aloitin bloggaamisen, päätin olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Mutta mietin kuitenkin. Kaikki ajattelee, vaikkei kukaan sitä koskaan myönnä. Aloitin hirvittävän varovasti, ehkä arkaillenkin, unohtamatta kuitenkaan sitä omaa. Muutaman kymmenen tekstin jälkeen aloin rohkaistua. Vaikka loukkaisin jotakin, aina voi vaihtaa blogia. En minä,vaan te muut. Tai vaikka sieltä tulisi täysi laidalline

 Teini on vinkunut jo vuoden instagramia itselleen. Olen sanonut, että saat sen sitten, kun minullakin on. " Millos sitten?" Sitten kun osaan edes sanoa sen oikein. Yhtenä päivänä teini jutteli tätinsä kanssa. Kyseli kuulumisia ja totesi jonkun kuvan näyttäneen hienolta. Kysyin sivusta, missä olet sen nähnyt. Instassa, kuului vastaus ja juttu jatkui. Mietin, milloin teini tajuaa jääneensä jälleen kerran kiinni. Sitä päivää ois saanu odottaa ens kesän keskiviikkoon. Ohimennen huikkasin, kuinkas kauan sulla on ollut se insta. Iho kalpeni, oikein näin sen kylmän hien valuvan otsalta, silmät lautasina etsien pakopaikkaa. Naamakin sinersi oudosti ja käsissä näytti olevan jonkin sortin horkka.  Totta kai rauhoittelin teiniä, silitin päätä: ei se mitään, kyllähän näitä sattuu. En korottanut ääntä, en paasannut, en uhkaillut puhelin heittämisellä suohon. En juurikaan piitannut valehtelusta päin naamaa, pyyhin vain hikeä otsalta ja katsoin oikein rakastavasti teiniä. En ajatellut edes

  Tähän lauseeseen kiteytyy parisuhteen ydin. Koska vaaleanpunaiset lasit vaihtuvat jossain vaiheessa arjenharmaiksi ja nukutaan metrin turvavälillä. Olet ihan perseestä, kun jätät tiskipöydät notkumaan tai täytät sen kuuluisan astianpesukoneen väärin. Olet perseestä, kun odotat sen imurin vaihtuneen robottitekniikkaan ja sen hoituvan itsekseen. Olet odottanut jo kymmenen vuotta. Olet perseestä, kun jätät sukat pitkin poikin, koirat syö ne ja paska tulee sit sukassa.  Olet perseestä, kun kyselet miten töissä on mennyt. Kuka oikeasti jaksaa vastata? Olet ihan perseestä, kun kannustat eteenpäin, vaikka itse haluaisi vain hautautua sohvalle. Olet perseestä, kun vuodesta toiseen kuuntelet valitustani kaikesta ja kaikista, myös sinusta. Joskus menee hyvin, joskus huonommin. On ollut kriisejä, vakavia paikkoja. On hetkiä, mistä ei näytä selviävän. Ja sitten kun niitä on tarpeeksi, arjesta tulee pärjäämistä. Sitä unohtaa itsensä, unohtaa toisen. Ei näe enää sitä ihmistä, mihin rakastui. Pidet

Minulle G on hyvin tuttu. Olen tutustunut siihen vuosien ajan. Näin loppuvuodesta se alkaa jotenkin kunnolla lämmetä. Sitä näkee ympärillään vaikutteita ja liekki alkaa lepattaa. Tai roihu se oikeastaan on. G on osa minua päivittäin ja tekisi mieli vain heittäyttyä sen valtaan ja antaa mennä. Tänä vuonna se alkoi taas viikkoa aiemmin kuin viime vuonna. Kun joulusuklaat tuli kauppoihin. Sisäinen Grinch alkoi lämmetä. Kohta ne on kaupoissa juhannuksen jälkeen ja joulukoristeet heti perään heinäkuussa. Torttutaikinat tammikuun alennuksesta suoraan helmikuussa myyntiin.  Minulla on tapana ilmoittaa Kaisalle, kun huomaan hänen jouluvalonsa pihalla. Vaan ei ole silti kertaakaan pois ottanut. Mutta ei ne kuulema ole enää joulu- vaan Kausivalot. Ihmettelen kyllä, että miksi joulu on sitten edelleen joulu. Eikä kausiaatto.  Mutta koska kuulun sisustetaan saatana- ryhmään, olen oppinut ymmärtämään kausivaloja. Valot pyykkitelineessä, naulakossa, keittiönpöydällä viiden tyhjän maitopurkin ja viik

 Aloitin vuosi sitten palapelin. K vei kaiken sosiaalisen elämän, eli äidin luona kahvittelut, niin arvelin keksiä jotain muuta. Kuten kaiken muunkin, aloitin sen tohinalla. Siinä kärsi työt ja parisuhde, kun aamukahden aikaan sovittelin vielä paloja paikalleen. Ensin pitää löytää kaikki reunapalat. Raamit, jotta on mihin rakentaa. Kulmapalat oikeisiin nurkkiin ja taivaspalat oikeaan järjestykseen, että on järkevää jatkaa. Keskellä on vielä iso tyhjä aukko. Sitä miettii, mistä olisi järkevä aloittaa. Ehkä sieltä helpoimmasta, kokeillen välillä niitä vaikeita paloja paikalleen. Joskus joutuu kääntelemään, eikä pala sovi sitten millään.  Välillä sujuu hyvin ja kuin varkain palapeli täyttyy. Joskus tekisi mieli näyttää vasaraa ja runnoa palat paikalleen. Mutta ei ne sinne mene väkisin, vaikka kuinka haluaisi. Se ei ole vain oikea paikka. Kestää aikansa, että jokainen pala löytää paikalleen. Tai ehkä sen palan ei ole tarkoitus löytyä ihan vielä. Joku pala voi joskus jäädä kummittelemaan. S

 Entisessä työssäni kohtasin paljon nuoria, jotka sanoivat, että tänne he eivät töihin jää. He haluavat elämältä enemmän. Ihailin sitä päättäväisyyttä. Nykynuoret ajattelevat entistä enemmän itseään ja omaa hyvinvointiaan. Olen lapsesta saakka ollut sellainen huolehtija. Huolehdin pienimmistä sisaruksista ja koirista kotona asuessani. Jatkumona tulikin oma lapsi, omat koirat ja koti. Huolehdin siitä, että pärjätään. Pidin kiinni, että rahat riittäisivät ruokaan, vaikka välillä se oli miltei mahdotonta. Suoritin ja pärjäsin. Pikkuhiljaa rupesin vihaamaan äitienpäivää, omia synttäreitäni, joulua. Koska ajattelin, että en ollut niiden päivien arvoinen. Äitinä olin vain nuori yh sadan muun rinnalla. Ihmisenä olin epäonnistunut, vailla työtä, vailla rakkautta, vailla onnellisuutta. Joulu toi lisää epäonnistumisen tunteita. Siitä, että ei tänäkään vuonna ole varaa mihinkään mieltä räjäyttävään lahjaan lapselle.  Pyhät saivat minut ahdistuneeksi jo monta viikkoa etukäteen. Ne kuvastivat minul

Kävin viikonloppuna yksin reissussa ja yleensä hyvissä ajoin, noin kahta viikkoa ennen, aloitan sen. En minä voi lähteä, en voi jättää lapsia, mitä minä siellä yksinään teen. Yritän keksiä kaikki mahdolliset syyt, miksi perun. Samalla kuitenkin olen iloinen, että lähden, vakuutan epätoivoisesti itselleni, että olen ansainnut tämän.  Kyseessä oli kisareissu. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, olen äärimmäisen hyvä laittamaan tavoitteita. Ja äärimmäisen huono pysymään niissä. Nyt en laittanut itselleni muuta tavoitetta kuin osallistua. Lajinomaista harjoittelua oli takana vähän. Nyt ei ollut todellakaan suoritustalkoita treenien suhteen. Keskityin harjoituksiin, joita näissä aikaraameissa oli mahdollista tehdä. Koitin löytää samalla iloa siihen tekemiseen. No kisat meni yli odotusten, sain sijoituksen. En pyttyä, en mitalia, en kunniaa. Mitä jäi käteen? Ilo. Ilo tekemisestä, ilo hyvästä suorituksesta. Ei kiristynyt hampaat vasten ikeniä koko viikonloppuna, ei harmittanut. En lyönyt hanskoja