Epäonnenenkeli

 Joskus minullekin, hyvin harvoin, tulee fiilis, että nyt pitäis siivota. Yleensä ne ohimeneviä mielenailahteluja, jotka pakenevat nopeasti. En jää asian kanssa vellomaan, annan vain olla. Helpompi on karjua muille perheenjäsenille,  miten paskasta täällä on. Se kuolaava pehmolelu olikin yksi koirista, se oli vain unohtunut lelukasan alle. Sitten sovitaan päivä. Jännästi miehelle tulee juuri ylitöitä ja teinille muuta menoa.  Nyt ajattelin yllättää. Töistä tullessa, mietin miten markkinoisin tämän loistoidean. Päätin, että on vain paras uhkailla joululahjoilla. Ja nyt alkaa väsytystaistelu. Kuka on ovelin, kuka syö pisimpään, kellä tärkeä puhelu. Just iski se kakkoshätä ja vessassa menee tunti. Ainut joka on ollut harjan varressa jo kotiin tultua, on uhmaikäinen. Maksaisin palkkaa, mutta harmikseni, hän ei vielä tuosta rahasta ymmärrä mitään. Ja jotta oisi kaikilla mukavempaa, ensin raivataan kaikki tavarat paikoilleen. Teini kysyi, millon meille on tullut tällaiset korit eteiseen. Vii

 "Vieläkö on banaanikärpäsiä? Ja vieläkö jossain pirulainen, pörrää ja lentää paholainen. Vangita kärpäspaperilla voi, vieläkö iltakahvilla surina soi?" Uskollisia ovat. Ovat seurana aamulla kahvikupin reunalla, toivottavat hyvää yötä illalla korvan juuressa. Osallistuvat mielellään ruuanlaittoon ja osa on jopa niin kiinnostuneita, että putoavat reunalta soppaan. Pelastaahan ne raukat sieltä pitää. Pysyvät hyvin hengissä, kun ei vaan vahingossakaan vie biojätteitä kompostiin. Yksi päivä ajattelin vaihtaa blogin kansikuvan omenankuoreen. Annoin kuorien rauhassa kuivua pöydällä. No ne änki koko ajan kuvaan. Siirsin, seurasivat perässä. Kielsin, tulivat silti. Uhkailin, vähän aikaa kiertelivät, mutta ei, siihen ne vain laskeutuivat. Sama kuin sanoisi uhmaikäiselle haluavansa olla hetken rauhassa. Vaikka mökin lämpötila on ollut mallia kahdet villasukat, toppahousut ja neljä paitaa, nakuna ne pistää menemään. Olen kuullut, että joillakin tämä on loppukesän riesa. Meillä ovat niin

 Kun päässä on tukko. Sellainen tuke, johon ei auta prinsessaunet. Päähän tunkee ajatusta, eikä mikään tule ulos. Syntyy henkinen tulppa. Ja tietenkin niitä negatiivisia ajatuksia on enemmän. Ei auta posin kautta ajattelu ei.  Demonit nousevat, oikein nostavat sarviaan, heristelevät nyrkkiä, nyt taas mennään. Yhtään ei auta sekään, että huusin eilen lapsille lähteväni, jos eivät käyttäydy. Siihen kauhea määrä univelkaa. Ei tässä iässä näkyy elvy yhdillä hyvillä yöunille. Tarviais viikon kooman. Siinä ois kyllä jollekin hyvä liikeidea: Ei kun koomaan vaan kaikki ruuhkavuosissa painivat vanhemmat. Herättää saa sitten, kun ne on muuttanut pois kotoa. No ei oikeesti, muutama vuosikin riittäisi. Vedin hupparin päälle, vaan ei nuo lapset älyä lukea. Toinen sukelsi jo samaan huppariin. Ei mitään älyä karanteenialueista tai niiden kunnioittamisesta. Puolisolle riitti, kun sanoin et ituttaa liikaa, eipä oo enää tänään näkynyt. Tarvitsen lomaa omasta elämästä. Sellainen kahden viikon omaehtoinen

 Yöt on hyvä aika stressata. Mitäpä se ihminen muutakaan tekisi. Minä olen erittäin hyvä murehtimaan öisin, kun talo hiljenee. Tällä viikolla oli isoja ja pieniä asioita mielen päällä. Vaikka tiesin, että asiat kyllä järjestyy tavalla tai toisella, murehdin silti. Oikein ryöpytin menemään ja annoin paholaisten tanssia rinkiä päässä. Tiedättekö, että jos haluaa töihin ajoissa, on herättävä vähintään kaksi tuntia aiemmin? Käyn suihkussa, meikkaan, laitan hiukset ja valitsen vaatteet. Paskanmarjat, otan yhden kahvikupillisen, päästän koiria ulos ja loppuaika meneekin uhmaikäisen herättelyyn. Sytytän valot, nyvin peittoa ja sitä mukaan se lapsi vain pyörittää itsensä syvemmälle sen syövereihin. Yritän hyvällä ja pahalla. " Ei kehattais tapella, nouse nyt kiltisti." Hän toteaa vain, että herätit liian aikaisin ja jatkaa unia. Tunnin maanittelun jälkeen itken kahvikuppiini. Lopulta uhkailen ja lahjon ja hän vain tyynesti toteaa: Nyt voin nousta. Vartissa etsin parin villasukalle, l

 Vuosi blogin kirjoittamista, 73 tekstiä, mitä on jäänyt käteen? Loputtomat tiskivuoret, vaaralliset pyykkikasat. Hyvin väsyneet lapset, kun äiti kirjoittaa kodinhoitohuoneen kaapissa blogia nukutusaikaan. Hyvää juttuahan ei voi katkaista kesken. On siinä kärsinyt parisuhdekin, kun se päivän yhteinen hetki menee kirjoitellessa jonnijoutavuuksia.  Ehkä työtkin, kun yhdeltätoista yöllä tulee hyvä idea, jota ei voi olla mitenkään jakamatta. Tässä syksyllä tajusin, että enhän minä tätä kenellekään muulle kirjoita. Minä olen se tärkein lukija. Jokaisella tekstillä on merkitys, merkitys minulle.  Kun aloitin bloggaamisen, päätin olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Mutta mietin kuitenkin. Kaikki ajattelee, vaikkei kukaan sitä koskaan myönnä. Aloitin hirvittävän varovasti, ehkä arkaillenkin, unohtamatta kuitenkaan sitä omaa. Muutaman kymmenen tekstin jälkeen aloin rohkaistua. Vaikka loukkaisin jotakin, aina voi vaihtaa blogia. En minä,vaan te muut. Tai vaikka sieltä tulisi täysi laidalline

 Teini on vinkunut jo vuoden instagramia itselleen. Olen sanonut, että saat sen sitten, kun minullakin on. " Millos sitten?" Sitten kun osaan edes sanoa sen oikein. Yhtenä päivänä teini jutteli tätinsä kanssa. Kyseli kuulumisia ja totesi jonkun kuvan näyttäneen hienolta. Kysyin sivusta, missä olet sen nähnyt. Instassa, kuului vastaus ja juttu jatkui. Mietin, milloin teini tajuaa jääneensä jälleen kerran kiinni. Sitä päivää ois saanu odottaa ens kesän keskiviikkoon. Ohimennen huikkasin, kuinkas kauan sulla on ollut se insta. Iho kalpeni, oikein näin sen kylmän hien valuvan otsalta, silmät lautasina etsien pakopaikkaa. Naamakin sinersi oudosti ja käsissä näytti olevan jonkin sortin horkka.  Totta kai rauhoittelin teiniä, silitin päätä: ei se mitään, kyllähän näitä sattuu. En korottanut ääntä, en paasannut, en uhkaillut puhelin heittämisellä suohon. En juurikaan piitannut valehtelusta päin naamaa, pyyhin vain hikeä otsalta ja katsoin oikein rakastavasti teiniä. En ajatellut edes

  Tähän lauseeseen kiteytyy parisuhteen ydin. Koska vaaleanpunaiset lasit vaihtuvat jossain vaiheessa arjenharmaiksi ja nukutaan metrin turvavälillä. Olet ihan perseestä, kun jätät tiskipöydät notkumaan tai täytät sen kuuluisan astianpesukoneen väärin. Olet perseestä, kun odotat sen imurin vaihtuneen robottitekniikkaan ja sen hoituvan itsekseen. Olet odottanut jo kymmenen vuotta. Olet perseestä, kun jätät sukat pitkin poikin, koirat syö ne ja paska tulee sit sukassa.  Olet perseestä, kun kyselet miten töissä on mennyt. Kuka oikeasti jaksaa vastata? Olet ihan perseestä, kun kannustat eteenpäin, vaikka itse haluaisi vain hautautua sohvalle. Olet perseestä, kun vuodesta toiseen kuuntelet valitustani kaikesta ja kaikista, myös sinusta. Joskus menee hyvin, joskus huonommin. On ollut kriisejä, vakavia paikkoja. On hetkiä, mistä ei näytä selviävän. Ja sitten kun niitä on tarpeeksi, arjesta tulee pärjäämistä. Sitä unohtaa itsensä, unohtaa toisen. Ei näe enää sitä ihmistä, mihin rakastui. Pidet