Yksinäinen yhdessä
Illalla etsin jälleen kerran lapsen toista sukkaa. Sen pienemmän, teini jos ei löydä, lähteköön ilman sukkia. Ei sitä tuntunut löytyvän mistään. Väsymys oli vallannut kehon ja vain yhden sukan tähden, pääsi itku. Piilouduin tapani mukaan kodinhoitohuoneeseen ja annoin kyynelten valua. Yksinäisyys saapui taas, niin kuin useimpina iltoina. Mietin, kuinka sitä voikaan olla yksinäinen, vaikka talo on täynnä elämää. Räkäisin hihaani ja ajattelin, että helpointahan olisi ottaa vain uusi pari kaapista. Ja sillä selvä. Mutta onko se helpoin, aina paras ratkaisu? Ehkä jos minullakin olisi pari niin kuin sukalla, se löytyisi helpommin. Ehkä voisimme katsoa samaan suuntaan ja katsella. Ehkäpä hetkeksi erkaantua ja etsiä eri suunnista. Ehkä vain tehdä suunnitelmaa, miten löydämme sen. Mutta joskus ei vain olla samaa mieltä. Suunnasta, etsintätavasta tai sitten toista ei vain huvita etsiä. Silloin tuntuu yksinäiseltä, ihan niin kuin siitä sukasta. Vaikka se toinen on siinä, ihan lähellä. Hän ei va