Epäonnenenkeli

 Tässä on reilu vuosi mietitty reissua. Ihan ulkomaille. Ihan ilman lapsia. Ihan vain aikuisten lomalle. Laatureissua siskojen kanssa. Tiesittekö muuten kuinka vaikaa on sovitella kaikkien menot ja saada sinne litistettyä muutama päivä yhteistä aikaa. Koska enhän minä ole koko aikuisikänä ollut niin kauaa lapsista erossa.  Kohde päätettiin, päivämäärät lyötiin lukkoon. Jännitti. Ja olin todella innoissani. Pelottikin, miten pärjäisin ilman lapsia. Mutta tämä reissu olisi tällä kertaa vain minua itseäni varten. Koska miksipäs ei. En tiedä miksi edes yllätyin, kun homma alkoi kaatua. Ei tunnu oikealta lähteä itse lomalla, kun toiset taistelevat maastaan. Ja uskaltaisiko sitä edes. Ja vaikka valitsisit kohteen aivan toiselta puolelta Eurooppaa, vaikutukset näkyvät myös sinne. Ja onko tässä kohta edes vara matkustella taikka elää normaalia elämää. Bensatankilla tippui kyynel. Tätä tahtia jos hinnat nousee, on iskettävä peruna routaiseen maahan. Ja jokainenhan tietää, ettei siinä hyvin käy.

 Illalla etsin jälleen kerran lapsen toista sukkaa. Sen pienemmän, teini jos ei löydä, lähteköön ilman sukkia. Ei sitä tuntunut löytyvän mistään. Väsymys oli vallannut kehon ja vain yhden sukan tähden, pääsi itku. Piilouduin tapani mukaan kodinhoitohuoneeseen ja annoin kyynelten valua. Yksinäisyys saapui taas, niin kuin useimpina iltoina. Mietin, kuinka sitä voikaan olla yksinäinen, vaikka talo on täynnä elämää. Räkäisin hihaani ja ajattelin, että helpointahan olisi ottaa vain uusi pari kaapista. Ja sillä selvä. Mutta onko se helpoin, aina paras ratkaisu? Ehkä jos minullakin olisi pari niin kuin sukalla, se löytyisi helpommin. Ehkä voisimme katsoa samaan suuntaan ja katsella. Ehkäpä hetkeksi erkaantua ja etsiä eri suunnista. Ehkä vain tehdä suunnitelmaa, miten löydämme sen. Mutta joskus ei vain olla samaa mieltä. Suunnasta, etsintätavasta tai sitten toista ei vain huvita etsiä. Silloin tuntuu yksinäiseltä, ihan niin kuin siitä sukasta. Vaikka se toinen on siinä, ihan lähellä. Hän ei va

 Kyllä pitää, aina kannattaa nuolaista. Sammakko- haasteestahan tämäkin juttu sai alkunsa. Kun melkein ylsi lipaista.  No joo, nyt lähti vähän raiteilta tämä homma. Mutta tästä haasteesta tuli siis mieleeni persiinnuolijat. Tätä sanaa ei voi oikein kaunistella. Tai no voi, mutta jotenkin pyllynnuolijasta huokuu sellainen pieni irstauden sävy. Mutta tiedätte varmaan ihmistyypin. Näihin törmää työelämässä läpi elämän. He eivät ole osaamiseltaan sen parempia kuin itsekään, mutta heillä on taito lipaista. Hiukan sieltä, hiukan täältä. He ovat hyvin hereillä ja aina kun on tilaisuus, he nuolaisevat.  Ja ne ihmiset etenee urallaan. Vaikka heillä olisi sama koulutus, jotenkin he vain kiipivät ylöspäin. Ihan vain sillä, että he unohtavat omat ajatuksensa ja tietoisesti tekevät peliliikkeitä firman suuntaan. He vievät häikäilemättömästi osaavien ihmisten edestä työpaikkoja. He tietävät udella asioita, joita he sitten käyttävät sinua vastaan. Mutta niinhän se menee. Kun toiselle kumartaa, toisel

  Joko Dexter on tullut kylään, tai sitten jonkun sortin remontti jatkuu edelleen. Ei kovin ekologinen sisustusratkaisu, mutta biojätepussit kerkii valitettavasti maatua ennen seinälle laittoa. Niin kuin talo, myös ihminen kaipaa remonttia silloin tällöin. En nyt tarkoita mitään huuhaa- dieettejä, tai maratonille kolmessa päivässä- haasteita. Vaan ehkä sellaista uusien värien sovittelua mustan ja valkoisen rinnalle. Ehkä valaistuksen säätöä harmaasta kirkkaammalle. Ehkä jopa joku hieno mietelause otsaa koristamaan. Tässä olen yli vuoden tehnyt pieniä ja vähän isompia muutoksia elämääni. Vaihdoin työpaikkaa. Tulin onnellisemmaksi. Mutta väsyin silti. Kymmenen vuotta vanhaa tuntui kuluttaneen minut aivan loppuun. Aloin miettiä, että missä vika. Tuntui hölmöltä uupua, vaikka oli saanut niin paljon hyvää. Mutta se uupumus näytti minulle suunnan. Olin tehnyt päätöksen vain itselleni. Nyt hiukan väsyttää, mutta kun jätän taakseni vanhan, annan tilaa uudelle. Sitten tuli syytökset, voi kumpa

 Kun ihmiset on tänä päivänä jakanut jatkuvalla syötöllä jotain ihmeen sydämiä, ajattelin minäkin päästää höyryjäni. Tiesittekö, että maskin alla voi tapahtua ihan mitä vain? Kun pomo kysyy työn mielekkyydestä tai kuormittavuudesta, voi vain vetää naamaa eri asentoihin ja nyökytellä. Mutta teepä sama kotimatkalla, kun risteyksessä törttöilee joku. Muutama voimasana maski naamalla, ei edes nähnyt. Unohdin kuitenkin, että käsiä se ei valitettavasti peitä. Kyllä löi sydämet taas yhteen, kun kotiin tullessa lapset aloitti fyysisen sodankäynnin. Siinä kun erottelen heitä ja tökkään toista vanhingossa sormella kasvoihin. Lapsi ihan itki onnesta, heitti kasvatuslinjan mukaisesti muutaman voimasanan, muunmuassa kiitti äiti ihan per.. Teini katsoi kateellisena vieressä, kun uhmaikäinen antoi palaa. Pikkukakkonen pyörimään ja teini omaan huoneeseen. Pakko se oli siihen kolan varteen tarttua lopulta, kun ei ollut enää pätevää syytä kieltäytyä. Ihanan siisti piha. Kaksi tuntia myöhemmin katsoin ul

 Muutama kuukausi sitten kävin näyttämässä hammaskalustoani. Muuten en olisi antautunut, mutta hammas ikävästi häiritsi kauneusuniani. Käsky tuli röntgeniin ja vaikka en todellakaan pyytänyt, uusi aika tuli postissa. Viisauden hampaan poisto. Pala kakkua. Pienen ikäni olen hammaslääkärissä ravannut, milloin vinon purukaluston, milloin katkenneiden hampaiden takia. Ennen ei ollut kaikki paremmin. Sattui tai ei, hampaat hoidettiin. Nykyään kysellään kummia, kuinka voit, jaksatko pitää suuta auki. Menin kesken työpäivän. Hammas veks ja takaisin töihin. Hammaslääkäri: "Minä arvelin ottaa sinulta tuon viisaudenhampaan ylhäältäkin samalla". Jaahas, no kaksi yhden hinnalla, menköön. "Ja minä kirjoitan sinulle sairaslomaa tämän ja huomisen päivän." Oletko tosissasi. " Ja oikeastaan et saisi rasittaa itseäsi pariin päivään. Kolata tai käydä kuntosalilla." No onneksi en harrasta kumpaakaan kuin pakon edestä. Kevyt puudutus ja hampaat lähti hienosti kissan kokoisilla

 Veljeni kysyi eilen, että liekkö sinulle koskaan käynyt silleen, että oot unohtanut hakea lapsen hoidosta? Juu, juuri toissapäivänä. Ajelin kotiin töistä ja koska edes radio ei toimi, niin lapset tuppaa laulaa joululauluja. Nautin hiljaisuudesta, kunnes polkaisin jarrua. Liian mukavaa, jotain tästä puuttuu. Vuosia sitten unohdin esikoisen. Kahvia siinä rauhassa keittelin. Puhelin soi ja kuulema se lapsi piti hakea jo vartti sitten. Pahoittelin ja sanoin tulevani mahdollisimman pian. Istuin ja join kahvikupin rauhassa. Sama oli ottaa kaikki irti tästä omasta ajasta. Kerran ajoin töihin ja oli aivan hirveä kiire, eli siis ihan normiaamu. Loin suunnitelmaa, kuinka sujahdan autosta ja juoksen, niin ehkä kerkiän. Äiti, sunhan piti viedä minut kouluun, kuuluu takapenkiltä. Voimasana. No plussaa oma-aloitteesuudesta, kun kehtasi mainita tuon pikkuseikan. No se siitä. Pari viimeistä viikkoa on mennyt, no ne on mennyt. Toissa viikolla oli lapsella kenkässä koiranjaskaa. Ei se haju kuulema hoit