Tekstit

Kipinä

Kun on ollut samassa suhteessa vuosia, kipinä ja kutkutus katoaa. Joskus ei kutkuttele yhtään, toisen naama miltei vatuttaa. Nahistellaan lattialle jääneistä sukista, astianpesukoneen tyhjennyksestä ja kaupassa käynnistä. Välillä toinen ärsyttää siinä määrin, että oven voi paiskata nenän edestä kiinni ja lähteä lenkille. Mistä sitten löytäisi sen alkuvuosien rakkauden täyteisen salamoinnin? Ehkä päivän reissu hotelliin. Säästetään muutama kuukausi, riidellään kuka varaa ja minne. Ei voi olla kaukana, eihän sinne nyt jaksa ajaa yhden päivän takia. Lisämausteen tuo tietenkin se, minne lapset ja koirat sijoitellaan, kuka heidät suostuisi ottamaan. Kaikkien tavarat säkkeihin ja pakkaan kuudetta kertaa saman repun, kun et muista oliko juuri ne sinivihreet housut pakattu. Ilmassa on kieltämättä kipinää, kun olet saanut kaiken ulkoistettua. Hotellissa on tietenkin jotain selkkausta varausten kanssa ja olen niin valmis luovuttamaan. Hotellihuoneen ovi lopulta aukeaa ja rakkausloma voi alkaa. T

Epäonnen raivo

 Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki alkaa raivostuttamaan? En minäkään, mutta voin kuvitella. Kuvittelen, kuinka kiva päivä muuttuu iltaan ja huomaan taas kerran kämpän muistuttavan enemmän jäteasemaa kuin kotia. Kuvittelen, kun astiat vyöryvät pitkin lattiaa tiskipöydältä. Kuvittelen, että nuo koiran rutaluksetkin pitäisi käyttää lenkillä, vaikka taivaalta sataa paskaa. Kuvittelen, lapsien menevän nukkumaan ilman turhaa vääntöä tai huutoa. Kuvittelen, että kukaan ei itke, varsinkaan minä. Kuvittelen, että en huuda puolisolleni kaikkea mieleenjuolahtavaa, vaan katson rakastaen. Kuvittelen, että en mene pihalle huutamaan, silmät säihkyen raivosta, palaten sisälle tyynen rauhallisena.  Kuvittelen, että aikatauluun sopisi edes yksi telkkariohjelma. Kuvittelen meneväni aikaisin nukkumaan, enkä todellakaan valvo mitään blogia kirjoittaen. Kuvittelen, että kyllä huomenna on hyvä päivä. Mutta minähän vain kuvittelin. Elämähän on hauskaa, iloista, kivaa ja mukavaa. Vaan ei kyllä perkele aina o

Epäonnen lelu

 Ihan tavallinen aamu ja lähden lenkille. Otan mukaan pari koiraa, yksi jääköön nyt kotiin. Voi vitsi, mikä fiilis: pikkupakkanen, melkein se aurinkokin paistaa, tai ainakin voi kuvitella. Niin hyvä olo itsellä, että taputan itseäni olalle, ihana päivä. Tulen kotiin, keitän kahvit ja suunnittelen päivän hommia. Käyn makkarissa hakemassa viikon lattialla lojuneita sukkia pesuun. Silmiin osuu jokin epämääräinen mytty. Sitten toinen. Ei kai vain, ei voi olla... Kyllä se yksi koira, joka jäi tänään kotiin, joka ei syö ikinä mitään ylimääräistä(ei ees kananmunaa koirankupista), oli tappanut kaksi meidän uhmaikäisen tärkeää lelua. Siinä pulppusi taas muutama voimasana. Koira nuilotti olkkarissa ja katsoi ilmeellä, ihmeen nopeasti jäin kiinni. Mies totesi vain, että tuo koira se haistaa rahan. Ne lelut on nimittäin keräilytavaraa ja ei ihan halvimmasta päästä.  Kun kuulet olohuoneesta lähestyvät askeleet, alan sulloa jämiä paitani alle. Paniikissa juoksen kodinhoitohuoneeseen ja viskaan ne ro

Kun kukaan ei halua pukea

 Uhmaikäisen kanssa olen tapellut koko talven pukemisesta. On keskusteltu, neuvoteltu, itketty, luovutettu, lahjottu. Ihan kokemuksesta haluaisin minäkin mennä sohvan nurkkaan murjottamaan, vetää itseni lattialle huutaa ja rimpuilla, tai juosta pitkin taloa heittäen samalla päälle laitettuja vaatteita ennen töihin menoa. Auttaiskohan se? Selitys työnantajalle myöhästymisestä, etten osaa pukea, tuskin menisi läpi. Mutta olisihan se ilme näkemisen arvoinen.  Eilen aloitin taas tämän taistelun, poskissa sotamaalaukset ja mieli tyynenä, hokien itselle, nyt tämä onnistuu.  Ei onnistunut. Lapsi juoksi sen minkä kerkisi ja lapaset vain lenteli. Jouduin laskemaan kahteen sataan, käymään rappusilla hengähtämässä, riisumaan omat ulkovaatteeni ja huutamaan epäonnistumistani pyykkikoneelle. Kylläpä helpotti ja erä kaksi alkoi. Nyt päästiin ulos neljännelle yrittämällä. Mutta se on kyllä jännä, kun lapsen saa lopulta ulos, ei häntä millään saa sisälle. Mutta onko se ulkoilu kaiken tämän arvoista? T

Epäpositiivisuus

 Tällä viikolla jäi kahva ovesta käteen ja autosta tippui jäähdytysnesteet. Että sellainen suomalaisen perusviikko. Ei tältä viikolta, muista yhtään positiivista asiaa, kun päässä pyörii vain kuva läntistä auton alla. Tämä se onkin jännä asia meissä suomalaisissa. On pakko aina takertua ennemmin siihen huonoon kuin hyvään. Valehtelematta olen miettinyt sen liittyvän jotenkin geeniperimään. Suomalaisissa on vinksahtunut yks geeni vähän väärille urille ja aivojen anturit pitävät positiivisuutta paholaisen keksintönä. Vai onko se valon puute? Puoli vuotta eletään pimeässä ja kylmässä. Ei siihen yhtälöön positiivisuus mahdu. Kun lähdet töihin on pimeää, kun tulet kotiin, on vielä pikkuisen pimeämpää. Ja se kylmä. Keho tarvitsee lämpöä, mutta minkäs teet, kun vähintään nenä jäätyy, kun aukaiset ulko-oven. Sanonta "Paistaa se aurinko joskus risukasaankin" on syntynyt varmasti toivosta, et voi kun se aurinko joskus ees paistas. Juhannuksena ehkä, jos ei sada. Mutta kyllä se on niin,

Epäonnen kansi

Kuva
 Ihan en ole varma, minne blogi tämän kuvan tökkää, mutta tokihan tällainen kompostin kansi olisi melko hieno kansikuvaksikin.  Mutta jos nyt päästäs siihen kompostin kanteen. Päätin, että tänään vien biojätteet. Jostain syystä päätöstä nopeutti roskakaapista tullut ei niin miellyttävä haju. Pujottelen koirien välistä ja ystävällisesti ilmoitan, että ne pari viikkoa mahineet suodatinpussit ei oo teille. Melkein lauleskelen kävellessä, että yhtään banaaninkuorta ei matkalla hävinnyt lasten tai koirien suuhun, tänään ei ehkä kukaan oksenna. Jo mietin, että kylläpä oon hyvä vaimo, kun tämänkin asian hoidan täällä - 20 asteen pakkasessa pimeässä. Mutta kansi jäässä. Hakkaan kannen auki ja avot. Tavarat sisään ja ei kun mökkiin lämpimään. Eipä mene nyt kansi kiinni ei. Ei mene, vaikka kuinka kiroilen. Liikaa maatumatonta tavaraa. Mutta oisko mennyt, jos koira ois syönytkin sen banaanin kuoren? Kuulen päässäni sen jonkun meillä asuvan sanat: Muista hämmentää se komposti ennen talvea, kun väh

Tyttöparkki

 Autokoulussa ollessani, opettaja sanoi: taskuparkki. Vastasin, että minä jos en tässä kylässä mahdu tyttöparkkiin, olen menemättä. Mutta pitihän se opetella. Siinä täytyy olla tarkka, katsella peileihin ja pään pyöriä kuin pöllöllä. Pitää jutella, kirota, jutella lisää. Pitää pysähtyä miettimään, miksi se on niin vaikeaa.  Peiliin voi vilkuilla, mutta ei voi jäädä tuijottamaan. On osattava mennä eteenpäin. Joskus siihen tarvitsee apukuskia, ottamaan sinua kädestä, kyllä tästä hyvä tulee, vaikkei nyt siltä tuntuisi. Joskus tyttöparkkeja on enemmän kuin liikaa. Mutta minkä niistä valitset? Se, joka on lähimpänä päämäärää. Vai sen, joka on kauempana ja matka perille on pitempi, mutta ehkä mielenkiintoisempi? Joskus käy niin, että joku pyllynreikä on parkkeerannut autonsa ja peräkärrinsä poikittain ja parkkiin ei pääse. Hetkellisesti käy mielessä rutata menemään.  Mutta auttaako se? Olisiko järkevämpää keskustella vai vaan kääntyä pois? Onko se parkki sen arvoinen? Jotkut joutuvat tahtoma