Epäonnenenkeli

 Kylmässä mökissä kirjoitan ja mietin, että aika tyytyväinen pitäisi olla, kun on ruokaa, lämpöä ja läheisyyttä ( plus täydellisen hyväkäytöksiset koirat ja lapset, audi, kartano, rahaa näin muutaman vain mainitakseni). Pari kymmentä vuotta sitten istuin laiturilla ja putosin virtaavaan jokeen. Muistan edelleen, kun katsoin ympärilleni veden alla. Näin vain tummaa pelottavaa vettä. Kuin aika olisi jähmettynyt, kunnes käsi ylhäältä kurkotti minua kohti. Muutaman kerran sen jälkeen olen käynyt syvissä vesissä henkisesti. Esikoisen ollessa pieni, huusin vaippaa vaihtaessani: En jaksa enää! Oli tullut ero, olin yksin lapsen kanssa. Ei ollut ammattia, ei rahaa.  Siihen vaippaan kiteytyi monta huutoa, tuhat kyyneltä, paljon epätoivoa, synkkyyttä, masennusta. Tuntui kuin joku kuristi ja veti pimeyteen, eikä minulla ollut voimia taistella vastaan. Ajatukset tanssivat paholaisen rinkiä. Siinä pimeydessä ei näe valoa tai toivoa. On vain kyyneleet ja paha olla. Houkutus pulloon on silloin suuri j

 Melkein voin ihan onnitella itseäni, miten nopeasti sain hukattua yhden tärkeän paperin. Vajaa kaksi vuorokautta siihen meni. Sellaiset ihmiset joiden tavarat on millilleen aina siellä minne ne kuuluu, ihmettelee varmaan millainen vatipää tätä kirjoittaa. No sehän olisi vieläkin kadoksissa, jos en sitä olisi tarvinnut. Kipitän hädissäni arkistohyllylle eli mikron luo, jonka päällä kaikki tärkeä yleensä löytyy aivan järjettömän hyvässä epäjärjestyksessä. Eipä ole ei, vaikka mikronkin käänsin väärinpäin. Nyt on sitten vähän haastavampi mitään lämmitellä. Ja sitten iskee se jo pieni paniikki. Kirjahylly, lelukori, lehtilaatikko, koirien peti(ihan niin kuin mikään sieltä ehjänä enää ulos tulisi), keittiönkaapit kertaa kolme. Olisinko ollu kuitenkin niin fiksu ja laittanut sen ihan oikeille paikoilleen tärkeiden papereiden kansioon. En ollut.  Iskee hätä, tässä joutuu taas nolaamaan itsensä ja soittelemaan pitkin kyliä ja pyytämään uutta lappua. Ei käy, kyllä minä sen löydän.  Ja löytyhän

Kun on ollut samassa suhteessa vuosia, kipinä ja kutkutus katoaa. Joskus ei kutkuttele yhtään, toisen naama miltei vatuttaa. Nahistellaan lattialle jääneistä sukista, astianpesukoneen tyhjennyksestä ja kaupassa käynnistä. Välillä toinen ärsyttää siinä määrin, että oven voi paiskata nenän edestä kiinni ja lähteä lenkille. Mistä sitten löytäisi sen alkuvuosien rakkauden täyteisen salamoinnin? Ehkä päivän reissu hotelliin. Säästetään muutama kuukausi, riidellään kuka varaa ja minne. Ei voi olla kaukana, eihän sinne nyt jaksa ajaa yhden päivän takia. Lisämausteen tuo tietenkin se, minne lapset ja koirat sijoitellaan, kuka heidät suostuisi ottamaan. Kaikkien tavarat säkkeihin ja pakkaan kuudetta kertaa saman repun, kun et muista oliko juuri ne sinivihreet housut pakattu. Ilmassa on kieltämättä kipinää, kun olet saanut kaiken ulkoistettua. Hotellissa on tietenkin jotain selkkausta varausten kanssa ja olen niin valmis luovuttamaan. Hotellihuoneen ovi lopulta aukeaa ja rakkausloma voi alkaa. T

 Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki alkaa raivostuttamaan? En minäkään, mutta voin kuvitella. Kuvittelen, kuinka kiva päivä muuttuu iltaan ja huomaan taas kerran kämpän muistuttavan enemmän jäteasemaa kuin kotia. Kuvittelen, kun astiat vyöryvät pitkin lattiaa tiskipöydältä. Kuvittelen, että nuo koiran rutaluksetkin pitäisi käyttää lenkillä, vaikka taivaalta sataa paskaa. Kuvittelen, lapsien menevän nukkumaan ilman turhaa vääntöä tai huutoa. Kuvittelen, että kukaan ei itke, varsinkaan minä. Kuvittelen, että en huuda puolisolleni kaikkea mieleenjuolahtavaa, vaan katson rakastaen. Kuvittelen, että en mene pihalle huutamaan, silmät säihkyen raivosta, palaten sisälle tyynen rauhallisena.  Kuvittelen, että aikatauluun sopisi edes yksi telkkariohjelma. Kuvittelen meneväni aikaisin nukkumaan, enkä todellakaan valvo mitään blogia kirjoittaen. Kuvittelen, että kyllä huomenna on hyvä päivä. Mutta minähän vain kuvittelin. Elämähän on hauskaa, iloista, kivaa ja mukavaa. Vaan ei kyllä perkele aina o

 Ihan tavallinen aamu ja lähden lenkille. Otan mukaan pari koiraa, yksi jääköön nyt kotiin. Voi vitsi, mikä fiilis: pikkupakkanen, melkein se aurinkokin paistaa, tai ainakin voi kuvitella. Niin hyvä olo itsellä, että taputan itseäni olalle, ihana päivä. Tulen kotiin, keitän kahvit ja suunnittelen päivän hommia. Käyn makkarissa hakemassa viikon lattialla lojuneita sukkia pesuun. Silmiin osuu jokin epämääräinen mytty. Sitten toinen. Ei kai vain, ei voi olla... Kyllä se yksi koira, joka jäi tänään kotiin, joka ei syö ikinä mitään ylimääräistä(ei ees kananmunaa koirankupista), oli tappanut kaksi meidän uhmaikäisen tärkeää lelua. Siinä pulppusi taas muutama voimasana. Koira nuilotti olkkarissa ja katsoi ilmeellä, ihmeen nopeasti jäin kiinni. Mies totesi vain, että tuo koira se haistaa rahan. Ne lelut on nimittäin keräilytavaraa ja ei ihan halvimmasta päästä.  Kun kuulet olohuoneesta lähestyvät askeleet, alan sulloa jämiä paitani alle. Paniikissa juoksen kodinhoitohuoneeseen ja viskaan ne ro

 Uhmaikäisen kanssa olen tapellut koko talven pukemisesta. On keskusteltu, neuvoteltu, itketty, luovutettu, lahjottu. Ihan kokemuksesta haluaisin minäkin mennä sohvan nurkkaan murjottamaan, vetää itseni lattialle huutaa ja rimpuilla, tai juosta pitkin taloa heittäen samalla päälle laitettuja vaatteita ennen töihin menoa. Auttaiskohan se? Selitys työnantajalle myöhästymisestä, etten osaa pukea, tuskin menisi läpi. Mutta olisihan se ilme näkemisen arvoinen.  Eilen aloitin taas tämän taistelun, poskissa sotamaalaukset ja mieli tyynenä, hokien itselle, nyt tämä onnistuu.  Ei onnistunut. Lapsi juoksi sen minkä kerkisi ja lapaset vain lenteli. Jouduin laskemaan kahteen sataan, käymään rappusilla hengähtämässä, riisumaan omat ulkovaatteeni ja huutamaan epäonnistumistani pyykkikoneelle. Kylläpä helpotti ja erä kaksi alkoi. Nyt päästiin ulos neljännelle yrittämällä. Mutta se on kyllä jännä, kun lapsen saa lopulta ulos, ei häntä millään saa sisälle. Mutta onko se ulkoilu kaiken tämän arvoista? T

 Tällä viikolla jäi kahva ovesta käteen ja autosta tippui jäähdytysnesteet. Että sellainen suomalaisen perusviikko. Ei tältä viikolta, muista yhtään positiivista asiaa, kun päässä pyörii vain kuva läntistä auton alla. Tämä se onkin jännä asia meissä suomalaisissa. On pakko aina takertua ennemmin siihen huonoon kuin hyvään. Valehtelematta olen miettinyt sen liittyvän jotenkin geeniperimään. Suomalaisissa on vinksahtunut yks geeni vähän väärille urille ja aivojen anturit pitävät positiivisuutta paholaisen keksintönä. Vai onko se valon puute? Puoli vuotta eletään pimeässä ja kylmässä. Ei siihen yhtälöön positiivisuus mahdu. Kun lähdet töihin on pimeää, kun tulet kotiin, on vielä pikkuisen pimeämpää. Ja se kylmä. Keho tarvitsee lämpöä, mutta minkäs teet, kun vähintään nenä jäätyy, kun aukaiset ulko-oven. Sanonta "Paistaa se aurinko joskus risukasaankin" on syntynyt varmasti toivosta, et voi kun se aurinko joskus ees paistas. Juhannuksena ehkä, jos ei sada. Mutta kyllä se on niin,