Epäonnenenkeli

 Jokainen nainen on varmasti joskus kuullut jonkun kommentin painostaan. Luulen, että enemmän huonoja kuin hyviä. Tai sitten ihminen on vain niin tyhmä muistaakseen vain ne huonot. Tämä tuntuu olevan aika pitkälle naisten ongelma. Miehille on aivan sama paljonko se kaveri painaa, kunhan sauna lämpeää ja kaljaa on. Jo lapsena tytöt kaapataan tähän suureen huijaukseen. Telkkarin prinsessat ovat täydellisiä: ihanat hiukset, täydellinen vartalo, hienot vaatteet. Kaikistahan meistä tulee tuollaisia. Paino on numero, jolla on valtava merkitys naiseuden matematiikassa. Vaikka se on yhtälössä x, niin siitä huolimatta siitä puhutaan kovaan ääneen. "No vitsillähän minä vain". Ei kyllä se on joka kerta ihan tietoinen valinta, kun kommentoit jonkun painoa. Ja se ei lopu sinne tarhaan, vaan vielä yli kolmekymppisenä saa kuulla niitä samoja kommentteja. Ja uskokaa tai älkää, joka kerta se sattuu. Ehkä enää ei niin paljon, mutta silti tarpeeksi. Baarissa kerran yksi nainen tarttui minua olk

 Ei tarvinnut aamulla edes naamakirjaa avata tietääkseen paljonko on pakkasta. Nenästä tippui jääpuikko aamukahviin. Mutta kyllähän se kylmä kahvi...ahdistaa. Lapsi juoksi ilman sukkia, vaikka sukset ois ollut varmaan paras tällä lattialla. Ei kuulema kylmä. Ei tietenkään, kun vedin merinovillakerraston päälle neljättä vaatekertaa. Menin ulos ja pistin aamurukouksen menemään, että vaivaiset kolmekymmentä vuotta vanha auto lähtisi käyntiin. Tein kaikki taiat, pyörin ympyrää kävellessä autolla ja heitin hoitokassin olan yli hankeen. Käsien ristiinpistäminen tyssäsi, kun sinertävät nakit eivät suostuneet yhteistyöhön. Lausuin vielä taikasanan: Nyt perkele käynnistyt. Voi miten kauniisti hörähti käyntiin, kuin  palmun alta. Olisin jäänyt ihmettelemään pellolla leijailevaa mustaa sumua, mutta oli pakko lähteä sisälle pukemistaistoon. Lapsi autoon ja menoksi. Lapsi huomautti jotain hoitokassista. Vastasin, niin niin ja jatkoin ajamista. Postilaatikolla tajusin hänen tarkoittavan hangessa nök

 Pienenä kahvipöydässä oli pullaa. Hirveän luova aloitus, ai että miten oikein ylpeys kohahtaa tähän blogitekstiin. No siis oli pullaa. Pitkona tai ihan vain pullana. Pullapalan valintaa piti miettiä tarkkaan. Jos ottaisin isoimman, olisin itsekäs. Jos taas pyytäisin toista, olisin ahne. Minä otin sen pienimmän, koska ajattelin, että joku muu tarvitsee sen isomman. Tai oikeastaan ansaitsee minua enemmän. Teininä pullapalasta tulee se suurin. Olen maailman isoin pulla, kunnes tajuan, että se ottaa minut kiinni ja tallaa alleen. Se oli sellainen hetkellinen pullapalan kasvu. Lapsuudessa tehty valinta seuraa kuitenkin aikuisikään. Turha rikkoa totuttua kaavaa, se pienin pala on ihan hyvä. Olipa kyse sitten mistä vain. Kuten olen aiemmin kertonut, rikkauksista en ole noussut tätä blogia kirjoittamaan. Ei voinut kysyä uusia vaatteita. Tai olisi voinut, mutta ei niihin olisi ollut varaa. Mieluummin nieli sisällään kuin pahoitti äidinkin mielen pyytämällä. Ja siihen se vähän jäi ennen kuin ke

 Joka kerta jätetään ulkosaunalle muuripataan vesi. Sitä ei vain tajua, jos kesäkuussa lämmittää saunan ja heti perään tammikuussa, se jäätyy. En ois muuten edes lämmittänyt, mutta kun lapsi mankui silmät lautasina. Oli siellä jäänyt ikkunakin auki. Varmasti oli jäähtynyt sitten edellisen kerran, seinätkin oli kuin uudet, niin kimaltavat. Laitan tulet, katsoen kun kansi on jäätynyt pataan kiinni. Jos ei ole vielä haljennut, niin tasan halkeaa nyt. Dollarin kuvat vilisi silmissä istuin padan edessä. Palasin lisämään puita. Varovasti kurkistin, ei ole pata tuhannen pullan päreinä. Varovasti lisää puita ja jysähdys. Hyppäsin pari metriä taakse, nyt se paine purkaantuu. Ei en kuollut, edelleen kirjoitan tätä jonnijoutavaa blogia. Eikä patakaan haljennut. Jää vain irtosi kannesta, pudoten padan pohjalle. Jännittynein mielin istuin saunan alimmalla lauteilla lisäillen puita, miettien padan painetta. Se on vähän niin kuin elämä, kuin painekattilassa eläisi. Niitä paineita tulee sisältä ja ulk

 Viime aikoina on ihmiset postanneet kuvia suhteellisen paljon lautapelien pelaamisesta. En tiedä, yrittääkö he kohentaa vanhemmuuttaan somessa vai onko kyse pelkästään vain tahallisesta perhesuhteiden rikkomisesta. Kun lapsi on pieni, otetaan hän mukaan peleihin, koska kuka sitä muuten vahtisi. Pitää olla tarkkana, koska hän voi syödä kimblen nappulan nopeammin kuin yksikään muu pelaaja. Kun hän kasvaa hiukan, aletaan pelata helppoja muistipelejä. Hänen omilla säännöillään tietenkin. Eli pitkin lattiaa ja jo vain on äidillä erilainen peli, kun yrittää löytää ne saat...n kortit, jotka on levitelty pitkin mökkiä. Lapsi hiukan kasvaa ja opetellaan hiukan sääntöjä. Parin löytäminen on pikkusen helpompaa, kun toinen kortti ei ole jääkaapin takana ja toinen sohvan alla. Ollaan päästy siihen tilanteeseen, että osataan jo pelata. Ja ai että, se vanhemmuuden vaikein osuus: Antaa lapsen voittaa. Joka kerta. Hän hymyilee onnellisesti ja sydämessäni käy ihana läikähdys. No ei tod, tekisi mieleni

Joka jouluinen näpit jäässä jo valmiiks- hautausmaalla käynti. Uhmaikäinen kysyy, miksi ihmiset kuolee. Vastaan, koska kaikki kuolevat joskus. Hän: Ei kuole, jos ne vain pussaa toisiaan. Palasin ajatuksissani viimeisiin viikkoihin. Kuten olen kertonut, juhlapyhät ovat vaikeita. Ystäväni kysyi taannoin miksi en pidä joulusta. Ensimmäisen joulupukin minkä muistan, oli kännissä. Kilinä kuului kuluteista pulloista, ei kulkusista. Se pukki oli minun isäni. Siihen särkyi joulun taika.  Viime aikoina olen siis rypenyt ja miettinyt, miten vuosi on mennyt. Stressannut joulua. Kuin joulu mitattaisiin rahassa. Joku sanoo ostaneensa lapselleen satasen lenkkarit. Ei koskaan olisi varaa tuollaiseen. En ostanut yhtään lahjaa, mitä teini toivoi. Uhmaikäisen lahjabudjetti oli 15e. Telkkari tuputtaa mainosta mainoksen perään kalliista leluista. Äiti, tuon minä haluan. Kaupallisuus tunkee ovista ja ikkunoista sisään, vaikka ei haluaisi. Ihmisten arvostus toista kohtaan tuntuu vain laskevan joulun aikana.

 Sain syksyllä lahjakortin. Kortilla oli valittavana yksi jos toinenkin putiikki, eläinkaupasta vaateliikkeeseen. Mietin, että omaan hyvinvointiin tarkoitetulla lahjakortilla ei vissiin osteta koirille leluja. Valitsin siis vaatteet.  Yleensä en osta mitään tällaisista monikansallisista firmoista. Tai enhän minä oikeasti osta vaatteita koskaan. Alusvaatekorissa on tasat viidet pikkarit ( niitä ei valitettavasti saa käytettynä). Silloin täytyy pitää huoli, että pyykkikone laulaa tasaisin väliajoin. Tai sitten lähden ilman alushousuja. Joku kerta on ollut melko kylmä hiihtää. Löysin aivan ihanan hupparin. En koskaan sijoittaisi noin paljoa, mutta koska lahjakortti. Painoin tilausnappia ja postipatea odottamaan. Siinä se nyt oli. Ihana ja pehmeä. Mutta aivan väärää kokoa. En ymmärrä miten kaksi kokoa ääripäistä voidaan sekoittaa. Tilatessa toki luki, että koot muutetaan suomalaisiin, mutta ei minkään valtakunnan kokoluokan mukaan XS ja XL ole sama. No, sattuuhan noita. Laitoin palautuksee