Epäonnenenkeli

 Ajattelin, että ihan nopeasti käyn töiden jälkeen postista koiranruuan. Pihistelin ja etsin halvimman paikan, mistä tilata. Se maksoi kotiinkuljetuksen.  Eikä se tullut sinne, minne olisin halunnut. No pikainen pyörähdys kaupungin toisella laidalla. Tie poikki. Joku remontti. Pari kirosanaa ja kiertämään. Helpompaa olisi ollut, jos olisi tiennyt, mistä kiertää. Paketti kouraan ja palattuamme autoon, lapsi sanoo, että täällä haiskahtaa. Höpiset, vastasin. Kunnes muistin, että ne muoviroskat, jotka piti viedä viisi päivää sitten. Vien ne samalla reissulla. Pussit oli taas niin täynnä, että käytin kaikki nyrkkeilytaitoni, jotta sain iskettyä ne siihen koloon. Olisi tehnyt mieli potkaista, mutta jalka ei enää taitu niin ylös.  Tunnin ylimääräinen reissu, lapselle nälkä ja mökki kylmä. Jaahas. Lapsen suuhun suklaata, uuniin tuli, kahvinkeitin päälle ja makaronit tulille.Juoksen kahvikupin perässä, kun en muista, mihin se jäi. Lapsi pyytää tarkastaa läksyjä ja käskee laittaa n...

 Miten sieltä kellarista pääsee sinne pohjalle? Ja ehkä kurkistamaan sitä päivänvaloa. Kirjoittamaan takaisin siihen turvalliseen kodinhoitohuoneen kaappiin. Nettihän on pullollaan kaikkia mielenhalintaa, elämäntapavalmennusta, masennuksen poistoa. Neuvojen ja keinojen määrä on loputon. Ja aina se on ainut oikea, kun jollekin sivulle eksyt. Mutta todellisuudessa, kun se masennus veti minut sinne pohjalle, en nähnyt niitä keinoja. Vaikka minulla on ihmisiä ympärillä, tunsin, ettei kukaan ymmärrä. Olin yksinäisempi kuin koskaan ennen. Vetäydyin maailmasta, koska se oli helppoa ja sain rauhassa pyörittää paholaisenrinkiäni. Aina kaikilla oli asiat paremmin ja tuntui, etten minä ansaitse mitään hyvää. Omat saavutukset pienenivät ja muuttuivat merkityksettömiksi. Ja kyllä hoidin työt, lapset ja kodin. Voisi siis sanoa, että eihän minulla niin huonosti mennytkään. Ei, koska sinnittelyn minä osaan. Osaan sen ulkoa, takaperin, silmät kiinni, vaikka sielu olisi täysin musta ja sydän täynnä ...

Tuli totaalinen pohja vastaan. Kaikissa ja kaikessa. Näihin kirjoittamattomiin kuukausiin on mahtunut paljon. Ihan riittävästi yhdelle naiselle. Teini ja hänen vaikeudet. Tämä toi mukanaan lastensuojelun kotiimme. Uusi rakkaus, joka rysähti päin toista naista. Loputon arjen ruljanssi, työt ja harrastukset. Ja paljon muuta. Yhteen viikkoon pysähtyi vuosi sitten kaikki. Soitin apua. Puhuttiin kriisistä ja osastosta. Vastasin, että on näitä kriisejä ollut ennenkin. En minä tarvitse pakkolepoa tai lääkkeitä. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tarvitsen vain ihmisen, jolle oksentaa tämän kaiken. Menin ja aikani puhuin, kunnes hän totesi: Oletko koskaan harkinnut tämän alan töitä. Ai että kyllä hullu hullun tunnistaa. Hän vain naurahti ja jostain syystä jätettiin se asia sitten siihen. Siitä on vierähtänyt tosiaan vuosi. Puoli vuotta meni sinnitellessä, kerätessä voimia. Alkoi kiipeäminen kellarista pohjalle. Mutta se päivänvalo oli niin kaukana. Jokin aina työnsi takaisin pimeyteen. Kun t...

Miltei vuosi on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Mitä siinä välissä tapahtui?  Paljon elämää. Istuin vuoristorataan. Käytiin välillä miltei huipullakin, mutta aina sieltä vain  suunta on alaspäin takaisin maan pinnalle. Tai tuntui kyllä, että se vaunu vain rysähti alas. Silloin on vaikea puhua, ku on itse aivan hajalla. Sitä haluaa huutaa apua, mutta kukaan ei kuule sinua. Ei, koska sanat eivät tule ulos asti. Koska on niin väsynyt ja rikki.  En ole pitkään aikaan kolunnut tuota pohjan kellaria noin tarkkaan. Yritin jopa kaivaa sitä vielä syvemmäksi. Mikä siihen johti, avaan näitä myöhemmin. Tänään pakkasin reppuun kahvin, otin pari koiraa matkaan ja menin metsään. Istuin tutulle kannolle ja naurahdin.  Lapsena kolusin näitä samoja metsiä, kun oli vaikeaa.  Nykyisin palaan samalla kannolle. Joskus yksin, joskus kera lasten. Koirat vain on vaihtuneet vuosien aikana. Mutta tähän metsään minä tunnun kuuluvan. Ei sitä kauas ole elämässään päässyt. Mutta tarvitsee...

 Huhhuh, asumiskuviot ovat ratkeamassa. Uusi pelottaa ja ahdistaakin. Sitä miettii aina pärjääkö sitä. Kun on pankin mukaan liikaa noita lapsiakin.  Mutta pärjätähän minä osaan. Siinähän minä olen helvetin hyvä. Tämä vuosi on taas näyttänyt, mitä se pärjääminen vaatii. Mitä se on, kun ei jaksaisi nousta sängystä. Mitä se on, kun aamu alkaa kyynelillä ja menee nukkumaan itkien. Mitä se on, kun maksaa laskun ja toivoo vain rahojen riittävän seuraavaan. Mitä se on, kun yrität hymyillä väkisin, vaikkei suupielet enää taitu. Nyt sitten on se hetki tänä vuonna, kun kaikki on ihan hyvin. Pelottaa sanoa se ääneen. Ei sitä uskalla kuiskatakaan. Se on kuin kirosana. Se on möykky rinnassa. Hyvästä on tullut paha. Tuntuu, että tätä ei oikein osaa. Olen hyvä pärjäämään ja selviytymään kriiseistä. Mutta tässä minä en ole hyvä. Että menee hyvin. Edes hetken. Odotan vain, että elämä kaatuu taas ja kasaan ne rippeet jälleen. Ja jatkan, kunnes taas pärjätään. Mutta jos puoli elämää on ollut pel...

 Kun erosimme, oli selvää, että yhteinen lapsemme jäisi pääasiallisesti minulle. Minä olin jyrkästi sitä mieltä ja en antanut hirveästi valinnanvaraa. Sinä olit se, joka päätit lähteä. Et veisi minulta lapsiakin. Ehkä hän tiesi, että kanssani on turha neuvotella. Taistelisin lapsistani hamaan loppuun, jos se sitä vaatisi. Ja minä kyllä jaksaisin taistella ja tekisin aivan kaikkeni pitääkseni heidät. Ehkä olin väärässä ja liian tiukka. Mutta siinä elämäntilanteessa en halunnut luopua. Halusin pitää kiinni siitä, että lasten elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena. Siitä seurasi sitten se, että teinistä tuli väliinputoaja. Teini oli lapsesta saakka tiennyt, ettei mieheni ollut hänen oikea isänsä. Mutta teini oli niin pieni tavatessamme, että miehestäni tuli väkisinkin hänen isänsä. Se, joka laittoi ruuan. Se, joka katseli lastenohjelmia hänen kanssaan. Se, jonka kanssa oli oma huumori. Se, joka oli läsnä joka päivä. Ja sitten ei ollutkaan. Pienempi lähti isälleen ja teini jäi kotii...

 Sinua. Vaikka sinä saat minun hermoni riekaleiksi. - Minusta olisi kiva, jos pyytäisit kaiken kerralla, eikä siten, että kerkiin kodinhoitohuoneeseen ja juoksen sieltä antamaan sinulle vettä. "Mutta ethän sinä äiti edes juokse. Sinä kävelet". Äärimmäisen hyvä pointti. Lähdit perjantaina isäsi luo. Valtava paha olo hiipi huppariin. Vilkutat autosta iloisesti. Nostan kättä, ettet huomaa kyyneleitäni.  Olin jo ihan reipas tuossa taannoin. Tuntui, että oli ihan mukava saada aikaa itselleen. No teinille ja mulle. Silloin kuin se sattuu näyttäytymään talossa. Mutta olen kai aukaissut Iltalehden liian monta kertaa. Lukenut onnettomuuksista, jotka ovat vieneet lapsen hengen. Maailma on täynnä sotaa. Tuntuu, että kaikkea pahaa tapahtuu kaikkialla. Mieli murtuu niiden alle. Tulee pelko. En haluaisi sinun lähtevän. Vaikka se toinen on ihan yhtä pätevä vanhempi kuin minäkin. Parempi hermoisempikin. Näin unta isästäsi. Unessa hän halasi minua kauan ja sanoi: Heippa. Ja hän hävisi maisema...

Kuten kuvasta näkyy, ei se tämäkään viikko ihan putkeen mennyt. Maanantaiaamu, perushärdelli, juoksen lapsi kainalossa autolle ja..rengas tyhjä.  "Just joo." Totesi lapsi. Mielessäni kävin hiukan rumempia sanoja läpi, mutta tyydyin lapsen tyhjentävään vastaukseen.  - Jospa se on vaan tyhjentynyt. Ajan lähimmälle huoltoasemalle ja katson rengasta. Ruuvin perkele. Vaistonvarainen liike kohti ruuvia, kunnes joku blondin aivoissa liikahtaa: Äläpä otakaan. Laitan ilmaa, vien lapsen hoitoon ja toivon, että töihin päästyä on jäljellä muutakin kuin vanne. Kahvipöydässä romahdan kyyneliin. Tyhjä rengas oli liikaa. Todellisuudessa saattoi alkaa painaa teinin viimeaikaiset sekoilut ja omat asumiskuviot. Pomo halasi ja sanoi: "Sinä oot sitkein tuntemani tyyppi. Kyllä me tästäkin selvitään." Purskahdin uudelleen itkuun, pyyhin räät esimieheni paitaan, kokosin itseni ja jatkoin töitä. Sanoin rehellisesti pomolleni, että ehkä minä tarvitsen nyt ammattiapua.  Hyvin harvoin näytän t...

 Katson pienempää ja sanon: Älä kasva koskaan isoksi.  Tuuli riepottelee ulko- ovea. Teini lähti siitä ovet paukkuen pois. Se lapsi, joka ei ole koskaan saanut kotiarestia. Lapsi, jonka kanssa on puhuttu aina kaikki asiat. Se lapsi, joka tunneälyllään yllättää minut lähes aina.  Hän karkasi kotoa. Onneksi tiesin minne. Mutta ei niitä vaikeita asioita karkuun pääse, vaikka kuinka yrittäisi. Ne ottaa sinut kiinni tavalla tai toisella. Keräsin pirstaleita lattialta. Eikun ihan siis oikeasti. Kun pienempi tiputti lasin. Kasailin samalla itseäni, palanen kerrallaan. Mietin äitiyttäni, mikä olikaan mennyt pieleen. Oikein ryömin siellä suossa, sukelsinkin pari kertaa.  Tähän asti sitä on rimpuillut ja taistellut. Harrastanut sitä kuuluisaa selviytymistä. Käynyt pohjalla, sen kellarissa, mutta noussut kuitenkin aina päivänvaloon. -Enää minä en jaksa, jos Ville-Maija (huom. nimi muutettu) haluaa lähteä. Nyt minä olen ihan loppu. Lapset on se, minkä eteen jaksaa. Ne, joiden vu...

 Tässä kun on taistellut ruokapöydässä tunnin kaurapuurosta. "En halua. Se on pahaa. Laitoit liian paljon lautaselle. Liian paksua. Vääränlainen lusikka. Haluan voita. Puuro on liian kylmää." Siinä sitten pistin kolmannen kerran puuron mikroon, pidin sinua sylissä ja yritin kasailla omia hermojani. Ei se helppoa ole tuo puuronkeitto. Joskus tulee liian paksua. Lusikka ei uppoa ja kaikki tuntuu vaikealta. Ei vain jaksaisi hämmentää. Samalla kuuntelet vierestä, miten se pitäisi keittää, kuinka pitkään ja mitä siitä pitäisi tulla. On ihmisiä, jotka hämmentävät puolestasi. Oma pää ei meinaa pysyä kasassa ja usein se palaa pohjaan, kun on liian monta muuttujaa sopassa. Tekisi mieli huutaa. Huudankin, mutta kukaan ei kuule. Kyynel tipahtaa kattilaan. Se tekee sitä suolaisemman.  Yksin ei aina jaksaisi tehdä ruokaa. Miettiä, kuinka rahat riittävät. Joskus on vain syötävä sitä puuroa. En vain kerro lapsille, että miksi. Joinakin päivinä puurosta tulee velliä ja on helpompi hengittää....

 "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, silloin on parempi olla hiljaa." Olen nyt tässä kesän viettänyt hiljaiseloa. Eikä tämä taida toimia. Epäonnestahan tämä blogi on tehty. On vaikea tehdä hattaraa paskasta. Ei kierry sitten millään tötterön ympärille. Olin haaveillut tekeväni tämän kesän 80 % työaikaa ja keskittyväni blogiin. Koska tuli ero, ei minulla ollut siihen varaa. Jotenkin sitten luovutin koko blogin suhteen. Ei jaksa, eikä pysty. Ei minusta tulisikaan kuuluisaa kirjoittajaa. Enkä todellakaan tiedä, miten kuvittelin yhden kesän riittävän siihen. Mutta koska tykkään tulla alas kovaa ja korkealta, niin tämä oli ajatukseni. Aika tuli vastaan. Yksinhuoltajana rattaita on kaksikertaa enemmän. Kun yksi jumiutuu, alkaa kaikki hidastua. Kirjoittamiseen ei jäänyt aikaa. Ei edes sitä varttia. Tai ehkä minä pakenin. En osaisi kirjoittaa onnettomasta onnellista. Ja kuka sitä rämpimistä jaksaisi loputtomiin lukea. Pelkäsin aloittaa enää. Ihmiset ovat hävinneet.  Kelle minä enää ...

 Täällä taas. Pysyin poissa, koska ajettelin, ettei minulla ole mitään hyvää sanottavaa. Että sitä kakkaa vaan tuntuu lentävän tuulettimeen sitä tahtia, ettei kukaan jaksa lukea. Mutta koska loppua ei näy, niin sama oli palata. Sillä voihan olla, että paskanmäärä on vain vakio. Olen tässä nyt eron jälkeen selvitellyt asumiskuvioita. Säästänyt ja pistänyt hakemusta pankkiin. Mutta näköjään yyhoo on yhtä arvostettu pankissa kuin sinkkumarkkinoilla: viimeinen vaihtoehto. Olen aina ajatellut, että kun on tarpeeksi ahkera, kaiken voi saavuttaa. Mutta ei, vaikka olisi käsiraha säästössä ja työpaikka, ei sillä ole mitään merkitystä. " Käytännössä sitä lainaa ei voi saada yksinään." Aivan. Eli ei sillä ahkeruudella tai säästämisellä ole oikeastaan mitään väliä, koska sinä nyt vain olet surkea yh. Hommaa jonkinsortin puoliso ja tule takaisin. Mitä opimme tästä: Ikinä ei kannata erota. Vaikka vaan rahan takia yhdessä.  Viime päivinä olen purskahtanut itkuun enemmän kuin kahden lapsen ä...

 Tämän kesän piti olla erilainen. Olisin nauttinut pitkistä viikonlopuista osittaisen hoitovapaan turvin.  Ystävä muistuttikin, milloin aloitan sen. - En milloinkaan. Tuli väsy, tuli itku. Ei minulla vain ole varaa siihen yksin. Ihmiset tuntuivat arvostelevan enemmän. Miksi teen niin tai näin. Tuntui, että yksinhuoltajan täytyi olla paljon tehokkaampi, parempi ja upea samaan aikaan. Vai olinko se sittenkin minä, joka sieltä huuteli. Parisuhteessa viis veisasin kenenkään ittuiluille. Nyt tunnuin ottavat kaiken sisään ja on muuten nenä täynnä herneitä. Mutta miksi. Ajatuksiin hiipii väkisinkin, ettei ole tarpeeksi hyvä äiti. Vaikka miksipä se olisi muuttunut eron jälkeenkään. Aivan sama ihminenhän minä olen. Eikä kotini näytä edelleenkään täydelliseltä tai pihani ole puutarhalehdestä. Mutta koko ajan  pitää yrittää parastaan ja vielä hiukan enemmänkin. Mutta kenelle? Niille arvostelijoille vai itselleen.  Mutta näyttää pitää, että pärjää. Tämä on kai sama kuin exät puk...

 Lähdinpä autokaupoilla ystävän kanssa. Hän on mies ja jos sanon sanan iskari, hän ajaisi lähimmälle kebabille ja tilaisi iskenderin.  Eikä siinä mitään pahaa ole, mutta ymmärrän hänen tarvitsevan hiukan henkistä apua. Saavumme kauppiaan luo. Hän on tyypillinen autokauppias, jos nykypäivänä näin voi ilmaista. Jos ei, sanonpa nyt kuitenkin. Hyvin pukeutunut keski-ikäinen mies. Hiukset vedetty geelillä tai kananmunalla taakse. Jos hänellä olisi henkselit, hän paukuttelisi niitä. Kengät on kiiltävät ja puhtaat, ei yhtään koiranjaskaa missään. Outoa, sanon minä. "Tulitte autokaupoille." No ihanko totta, ei kun sitä kebabia hakemaan. Hän alkaa myydä autoa miehelle. Katse vilkaisee välillä minua, mutta ohittaa kuin mato koukun. Hän kuitenkin olettaa minun olevan samaa perhettä ja kuulen sanan vaimo. Tämä vaimo kuitenkin könyää auton alle. "Tällä on kyllä ollut paljon kysyntää, varmasti on ottajia", kuulen auton alle ja homma hiukan haiskahtaa.  - Mitäs täällä roikkuu? Kys...

 Ahdistus. Se tuli käymään vappuna. Lasten ilmapalloissa somessa. Kiersin kaukaa kaupat, etten joutuisi sanomaan lapselle, että et saisi sitä Nalle Puh- palloa.  Ahdistus tuntui jäävän vuokralle. Tuntui, että se vei minulta enemmän kuin maksoi. Päässä musteni. Kuin kukka, kaikki hyvä tuntui lakastuvan. Lehti kerrallaan veit sen minulta. Taivutit varren ja napsaisit. Ahdistus tuli mukaani töihin. Ei minusta ole tähänkään. Veit ammattitaidon pala kerrallaan. Olit todella hyvä siinä. Ahdistus voimistui, kun äitienpäivä tuli. Osasin sitä odottaakin. Kerroit kuinka paska minä olen. Kuinka en edes yritä. Kuinka muut ovat niin paljon parempia. Jonkunhan se pitää olla se luuseri tässäkin perheessä. Ahdistus vilkaisi myös peilistä. En ole tarpeeksi sitä tai tätä. Näytit kaikki ne virheet, mitkä pitäisi muuttaa.  Ahdistus takertui myös sanoihini. Tunsin sanovani aina jotain väärää. Ja jos en sanonut, ajattelin niitä kertoja, kun olin. Miksi en saanutkaan sitä pitkää kieltä, jolla l...

 Erosta on nyt muutama kuukausi. Ensimmäinen niistä meni melko sumussa. Yritti keksiä tekemistä, ettei tarvitsisi ajatella. Päivät menivät nopeasti, mutta viikot hitaasti. Vaikka kuinka yritti ohijuoksua, aika tuntui pysähtyneen. Ehkä se kertoi, että minunkin pitäisi. Seisahtua, ajatella ja käydä läpi ne kaikki tunteet. Mutta ahdisti liikaa, niin siivosin. Se on kyllä hyvä, että kerran kymmeneen vuoteen on näin puhdasta. Pöytien nysvääminen nysvärillä tuntui sillä hetkellä oikealta. Ja olen oikeastaan aina tehnyt niin elämän vaikeissa paikoissa. Mutta kuten tässäkään tapauksessa, ei sitä pahaa oloa voi pestä pois. Se pitää käsitellä. Halusi tai ei, se tulee jossain vaiheessa vastaan. Ja lyö vasten kasvoja kahta kovempaa. Niinpä minä käsittelin. Menin terapiaan. Purin tunteitani ja hammasta. Välillä tulin aivan fyysinen paha olo. Ahdisti ja pelotti. Kiukutti, vitutti. Välillä leijuin, että enhän minä niin paska olekaan. No vaihdoin siivouksen sohvaan. Hölläsin. Alkoi tuntumaan siltä...

Kerroin muutama viikko sitten  krapulasta . Mitä sitten tapahtui edellisenä iltana? No siinä kun oli tyhjennetty viinipullo ja parannettu puoli palloa ystävien kanssa, jalka liikkui kohti pubia. Istuimme pöytään juomien äärelle ja juttu jatkui.  Viereeni istui tuttava mies ja alkoi kysellä kuulumisiani: "No mitäs teille? Mites teillä menee? "... Arvasin mihin tässä ollaan menossa, joten tokaisin: Kalasteletko nyt sitä, että olen eronnut? "En tietenkään!" No eipä tietenkään, kun en ole nähnyt sinua viiteen vuoteen ja ihan yhdenäkin sinua kiinnostaa perheeni asiat. Toivoin miehen ymmärtävän yskän ja vaihtavan pöytää. Tunnen kuitenkin, kuinka käsi koskettaa treenattua pyllylihastani. Sormus painautuu farkkujani vasten. Nousen ja kysyn: Mitä hevonvi..talista sinä teet ja poistun pöydästä. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisi hänen naamallaan ollut keskihintainen viini. Mutta koska olen köyhä yksinhuoltaja, ei passaa heittää mitään hukkaan. Varsinkaan hyvää v...

 Perjantaina soi puhelin kesken työpäivän: Lapsesi oksentaa. Jaahas, siinähän olisi voinut iloita pidennetystä viikonlopusta. Mutta minä vain mietin, onko kokovartalosuojapuku liikaa, kun haen hänet. Mutta pisteet hänelle, kerrankin aloitti sen jossain muualla kuin kotona. Kieltämättä hän näytti melko surkealta istuessaan rappusilla. "Haluan syliin." Tämä oli taas niitä tilanteita elämässä, kuinka kieltäytyisit kohteliaasti loukkaamatta kenenkään mieltä. Taivuin, koska hoitotädin paha katse oli naulittu selkääni. Pelkäsin selvästi liikaa auktoriteetteja, perkele. Kun hän liimasi poskensa poskeani vasten, joku äiti olisi onnellinen, kun kerrankin hän on ihan lähellä. Minä taas mietin, kuinka kauan pystyn olemaan hengittämättä. Nostan hänet autoon ja kuvittelen,  kuinka laajalle alueelle sekin erite lentäisi. Kaikkien muoviosien välit, ihanaa. Mutta olisihan se vaihtelua, kun kerrankin se mömmö olisi sisäpuolella tuulilasia. Kotiin päästyä pesin lapsen ja käteni. Tikittävä aika...

  Se kulki matkassamme ensimmäiseen yhteiseen kämppään. Se oli nykyisen teinin, silloisen uhmaikäisen lelulaatikko. Vaihtoi se vielä pari kertaa paikkaa, ennen kuin se kökötti olohuoneen nurkassa omassa kodissa. Se pölyyntyi rempan keskellä. Sitä siirrettiin milloin mihinkin.  Ja vihdoin laatikko oli valmis purettavaksi. Tavarat löysivät paikkansa. Laatikko kuitenkin jäi tyhjilleen vintille.  Siihen alkoi kerääntyä vuosien varrella remonttijätettä, paloja edellisistä elämistä. Eksyi sinne myös uupumus ja masennus. Mutta myös ne onnenhiput. Oli siellä rakkauttakin. Satatuhatta hymyä, muutama pusu ja kasa halauksia. Mutta laatikko alkoi käydä pieneksi. Sinne yritettiin survoa sitä onnea, mutta tuntui, että se potkaisi kaiken pois joka kerta. Emme huomanneet, kuinka laatikko oli jo ratkennut liitoksistaan. Pari traumaa oli tehnyt siihen valtavat raot.  Mitään sinne ei enää mahtunut. Sinä jätit laatikon minulle ja lähdit. Minä purin sen. Otin talteen kyyneleet, keräsin p...

 Kirjoituspäivä ja tuntuu, että mitään ei tule ulos. Pahoittelen, päätä ei ole valitettavasti ammennettu tyhjiin. Mutta aiheet, joita olen pyöritellyt päässäni, eivät vain sovi tähän hetkeen. Mitäpä jos poikkeaisi tyylistä ja kokeilisi tällaista tyhjänlätinää vaihteeksi.  Perjantaina näin ystäviä ja nopeasti keskustelu kääntyi Tinderiin. En ole, sitähän sä kysyit. Vaikka tein sen järkyttävän hyvän kuvauksen itsestäni.  Punnitsin mennyttä parisuhdetta. Jos on ihmisen kanssa ollut puolielämää, voiko olla oikeasti valmis uuteen parisuhteeseen parissa kuukaudessa. Minusta ei.  En voi sanoa olevani sinkku, mutta ehkä sen ja eron puolimatkassa. Kuin jossain välitilassa; päästämässä irti vanhasta, luomassa uutta itseni kanssa. Tuntuisi työläältä tutustua uuteen ihmiseen, hypätä keskustelusta tai sängystä toiseen. Tuntea se hetken läheisyys ja mennä taas. Olen elänyt tämän vaiheen nuoruudessa, eikä ole tarvetta siihen uudelleen. Eikä jaksamista, hiki tulee jo pelkästä ajatu...